Södergran - Nokka

Kuolen - sillä olen liian onnellinen.
(Edit Södergran, Runoja 1940, suom. Uuno Kailas)

Elän - vaikka olen hivenen surullinen.
(Maria Nokka, pään vajan pahvilaatikon rautalangasta, kaukana orjantappurasta 2014)

Tiainen & Nokka

Kun aina riiteli itsensä kanssa
ei ehtinyt ruveta tykkäämään kenestäkään.
(Arja Tiainen)

Kun yritti olla sovussa kaikkien kanssa
ei ehtinyt huomata täkää takaa.
(Maria Nokka)


Tuska on ainoa keino hankkia tietoja.
(Arja Tiainen)

Tuskani on kainoa, hanki tietäni.
(Maria Nokka)

Kunnas - Nokka

Vasta selkä valon muuria vasten
sen hetken terällä
joka elämän ja kuoleman
erottaa toisistaan

olemme yksin vailla varjoa.

(Kirsi Kunnas)


Taas,
jos on muuri muutakin kuin valouria,
selän päivä terävä,
olemme yksin niinkin,
vailla rottia,
karjan myötäsukia.

(Maria Nokka)

Tynni - Nokka

Sade ruusuja ruoski
ja muratti muuriin painautui
kuin ahdistettuna, tuskissaan.
Niin turvaa etsii
sydän ystävän luota
ja löytää lohdun.
Kuitenkin vaikein
on tyhjä päivä:
kun rikkaus ruusun
on ryöstetty ammoin
ja muratti musta ja lehdetön
ja tuska ja hellyys
on itketty loppuun
ja rakkaudesta
on jäljellä uurteet poskilla vain.
(Aale Tynni)

Sadisti Ruusaa ruokki
jo muurattiin ruumiin raunioihin
kuin tukahdutettuna nahkoissaan
niityn etsi.
Syödään, se on ystävän luoti
jo löytää kohdan
kun vaitonainen 
on tyhjä pää:
kuin rakkaus riiheen
oih, ryöstetty mummo
ja romurahti hohdoton.
Maan tuskaa hyllyyn
kätketty rokko 
unen kaurasta
huurteet loskalla vain.
(Maria Nokka)

Vala - Nokka

Tuskallista on olla äiti
tässä maailmassa.
Hirvittäväksi on runneltu sinut,
kaunis elämä,
kun äidit sanovat: 
parempi olisi lapsen kuolla.
(Katri Vala)

Tuskallista on olla äiti maa

tässä maailmassa.

Hirvittäväksi on runneltu sinut

ja kaunis elämäsi,

kun sanovat valkoiset apinat, että

parempi olisi kuolla hämähäkkien, 

että me saamme peloista vapaina siirappia nuolla.

(Maria Nokka)

Vielä vain voi sulaa

Tää otsan katko on vai kokonainen katos vaan,

työn hämäryyden uppokotilo?

Orja orpo mänkijä maailman saa ja haara kahmalon.

Todeksi näytetty riippuliha liukastaa kuolon kumilon

ja harhaan vie, limaan, ymmärryksen lamaan.

Kolkko nolla luuton, voitto maaton,

josta viisas syöksyy pois lemuamasta.

Varas taa saa syyn kantaa, kun vie pää, ovi hönkii lokin muistoa blogissa

hokka humasta, alkion tumasta,

ei erota paistavaa kokkia munasta,

hämää häkkiä, puhuu nousuja, hosuu esiin oopperan huiluja,

kuuntelijat kuivuivat tulevan laskun kulmaan,

mutta vielä vain voi sulaa nyökyttemään.

SUOLAINEN LEIPÄ

Pitäisi aloittaa kertoen että valkoisen ruusun terälehti värisee, ja että suola on makea, yön näkijä kuussa kaistapäineen väkevä, ja vihjata lopuksi, että jumala tulee oikeiden ihmisten pöytään.

Mutta mihin piilotetaan huomio siitä, että ruma puhutaan kauniiksi, ja että leipä saa jauhonsa keinottelijoilta, vilja on kipeiden koirien hampailla peloteltua, ja että se joka on hereillä ja näkee, joutuu palamaan soihtuna unissa, että ei tulisi sokeaksi.

Kuka jättäisi menemättä sinisenä hohtavan pyhäkön uumeniin liturgiaa kuuntelemaan, sen pyhäkön joka vajoaa koska on liian painava.

Nyt on hyvin nostatetun leivän juhla.  Suu odottaa korkealla, voitelun päällä on koko maailma, kalat jotka häviävät, liha jonka elämä varastettiin, toisen maanosan aavikkosuola.

Pettu puree vatsaa, mutta suloista se on silti, parempaa kuin mikään muu tänään. Ikävää jos joku ei osaa sanoitella kaupan kierolla keveydellä, annostella leipurin hiivakuplilla.

Ikävää, jos joku ei osaa tätä tautia sujuvasti, kun tellus maksaa viuluja ensimmäisestä viimeiseen.

Kaikista sanoista ei tule linnaa, ei kartanoa, ei palloleikkiä nurmella. Kolhitusta terästä lorahtaa pisara, rautaisen musteen veri, julkea vahinko, sanat.

Kulttuurin ajos on ajossa, taiteen pukama liitää perässä. Joukko jonottaa ne loppuun, kun tuoteliitos toi tornin, huokausten illan, itse valitun elämän annospussin. Ja sielu, tyhjän takin turvottama, se vikisee muistoja. Oi niitä aikoja, kun oli lattialla heiniä.

Ei voi olla järjissään, koska sinne on tuotu tunneorkesteri koko illaksi, on mentävä muualle.

Vain houkka, kaikkien hylkäämä ei lennä edestakaisin linnun kodissa, sanat salaatissa, sielu kinkun uumenissa, ei ole tykkäämässä naamassa sormen kanssa kaupan kengästä, pihalla aivan täysin sen tehtaan koron kannasta.

Haavan kanssa kun elää suola, ei ole armoa, ei enää kipua. Nyt voi vain rukoilla, lasku kaikille.