Pitäisi aloittaa kertoen että valkoisen ruusun terälehti värisee,
ja että suola on makea, yön näkijä kuussa kaistapäineen väkevä,
ja vihjata lopuksi, että jumala tulee oikeiden ihmisten pöytään.
Mutta mihin piilotetaan huomio siitä, että ruma puhutaan kauniiksi,
ja että leipä saa jauhonsa keinottelijoilta, vilja on kipeiden koirien hampailla peloteltua,
ja että se joka on hereillä ja näkee, joutuu palamaan soihtuna unissa, että ei tulisi sokeaksi.
Kuka jättäisi menemättä sinisenä hohtavan pyhäkön uumeniin liturgiaa kuuntelemaan,
sen pyhäkön joka vajoaa koska on liian painava.
Nyt on hyvin nostatetun leivän juhla. Suu odottaa korkealla, voitelun päällä on koko maailma,
kalat jotka häviävät, liha jonka elämä varastettiin, toisen maanosan aavikkosuola.
Pettu puree vatsaa, mutta suloista se on silti, parempaa kuin mikään muu tänään.
Ikävää jos joku ei osaa sanoitella kaupan kierolla keveydellä, annostella leipurin hiivakuplilla.
Ikävää, jos joku ei osaa tätä tautia sujuvasti, kun tellus maksaa viuluja ensimmäisestä viimeiseen.
Kaikista sanoista ei tule linnaa, ei kartanoa, ei palloleikkiä nurmella.
Kolhitusta terästä lorahtaa pisara, rautaisen musteen veri, julkea vahinko, sanat.
Kulttuurin ajos on ajossa, taiteen pukama liitää perässä. Joukko jonottaa ne loppuun,
kun tuoteliitos toi tornin, huokausten illan, itse valitun elämän annospussin.
Ja sielu, tyhjän takin turvottama, se vikisee muistoja. Oi niitä aikoja, kun oli lattialla heiniä.
Ei voi olla järjissään, koska sinne on tuotu tunneorkesteri koko illaksi, on mentävä muualle.
Vain houkka, kaikkien hylkäämä ei lennä edestakaisin linnun kodissa, sanat salaatissa, sielu kinkun uumenissa,
ei ole tykkäämässä naamassa sormen kanssa kaupan kengästä, pihalla aivan täysin sen tehtaan koron kannasta.
Haavan kanssa kun elää suola, ei ole armoa, ei enää kipua.
Nyt voi vain rukoilla, lasku kaikille.
