Jo eräs kauan sitten edesmennyt sukuni jäsen perusti kangaskioskin. Hän asetti tarjolle hyvälaatuista satiinia, jota valmisti itse iltaisin pienessä työhuoneessaan, lamppunaan edeltävien kuuöiden kajot, pienenä lisänä sen toisen, suositumman taivaankappaleen antamat hiuksenohuet valoneulat, joiden merkitystä ei tule kuitenkaan niiden pienen määrän vuoksi väheksyä, sillä valolaatujen suhteet lienevät tarkoin punnitut ja oikeat suhteensa löytäneet. Hänen kioskinsa menestyi vaihtelevasti, sillä hän ei nuollut kenkiä, hän vain sylkäisi, osui kärkeen ja pyyhki tomun pois nenäliinallaan. Ei siis pidä ihmetellä, että häntä nimitettiin mustanenäksi.
Hänen kioskinsa sijainti oli sellainen, että aluksi kirkko oli sen takana, mutta myöhemmin se olikin yllättäen kirkon edessä, josta se siirrettiin pikaisesti sivuun, johon se lopulta jäi, sillä satiini ei ole sellainen laji, että sillä maineella saataisiin kultainen karja laiduntamaan pihan tarhaan ja jähmettymään myöhemmin vaivihkaa harkoiksi viinikellarin pyhien pullojen väliin.
Mustanenä kirjoi satiiniinsa kuvioita, joista kekseliäät ihmiset alkoivat valmistaa päivävarjoja mukuloidensa päätä suojelemaan. Näistä varjoista tuli myöhemmin hyvin suosittuja, ja niiden valmistajat kertoivat materiaalin olevan tykkänään jotakin muuta kuin satiinia. Mustanenä on ollut kuolleena jo hyvin kauan. Kerrotaan, että hänen nenästään tehtiin kuolinnaamio, mutta muottia tehdessä muottiin ei tarttunutkaan mustaa, vaan se loisti valkoista valoa. Tästä asiasta ei kuitenkaan toivota kerrottavan tarinaa kovin laajalle piirille, eikä ainakaan jo aivan kaiken tietävälle kansalle ja muulle oppineelle sivistyneistölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.