Suolasuinen Kirjallisuuden Seula: Lotta Litoris

Lotta Litoriksen seurapiirielämä loppui kuin taulu seinään, kun katto romahti. Nyt on kaikki paljaana. Miten erilaista kaikki onkaan.

Lotta Litoris on löytänyt arvon onnen alueelta, jonka hän muutti hienoksi omakseen piireissä.

Lotta Litoris, ajattelutieteen tohtori avaa kaivonsa klinikan aurinkoisesti hymyillen ja toivottaa terveen menoa ja sairaan kovaa tuloa uuteen arkeensa. Levottomissa jaloissa pyörii jo kaksi vuotta vaivannut ryyhkä, jonka Lotta on nimennyt Grayksi. Se muutti Lotan mukana paljon käyneen makean toivossa arvoalueena tunnetulle kadunpätkälle. Gray, shit on my head! Lotta tuhahtaa jaloilleen, joiden kertoo ymmärtävän vain business-englantia.

Tunnetuimpiin kuuluva Lotta Litoris muutti hiljattain tänne, kun hän lähti yllättäen pois sieltä, jossa hänellä oli liikeratoja. Aluksi Lotta etsi täällä elämälleen uutta suuntaa hotelli Kämpissä, sitten Kampissa, jonka jälkeen hänet oli nähty Kurvissa, mutta myöhemmin taas uudelleen mediakuvissa.
Kämpissä oleilu oli hänelle henkistä sahausta itsensä kanssa ja luottokortin höyläystä kredit-puolen kanssa. Seinän jälkeisillä pahimmilla hetkillään hän tarvitsi palveluhenkilökuntaa ympärilleen, ja he pitivät hänestä vähintään kiinni, aivan kuin hän olisi ollut heidän oma seinänsä, johon voi tormätä.

Jossakin vaiheessa Lotta Litoris ja Gray asettuivat Karhupuiston rauhaan. Ruokakassissa olevat, lukuisat tyhjät pullot muistuttivat viikonlopun vietosta, jossa tuli juhlittua ihan vieraiden kesken.
Mitä tulee noihin valtaviin puistoihin ja merien läheisyyteen, Lotta Litoriksen mukana niissä on selkeintä astella koiran ulosteita ja huumeruiskuja väistellen.
Aution festivaalikentän reunalle unohtuneesta, neliön muotoisesta Bajamajasta avautuvat rehevät maisemat, niin itse kaivoon, tuohon tähtien torniin, sekä vain oven avaamalla aavan meren tuolle puolen, jossa jossakin on maa.

Esteetisyyden vuoksi Lotta Litoriksella kaiken juuri oli juuri ja juuri hyvä tuuri, nyt oli vain tuo uusi nollajuuri, eli huono tuuri.
Vaikka Lotta Litoris hamusi klassikkoseiniä silmiinsä, hän näki vain raitiovaunun ikkunoista avautuvat Akselit kalleimmilla lakerikengillään astelemassa, tai Pekan perän näköisen pään sienensä värisessä maisemassa. Lotta Litoris katsoo puistoon pää Kallen kallellaan.
”Vaikka ripsieni takaisessa maisemassa on niin kauhean paljon luonnon kauneutta, minun ei tee mieli lähteä edes pensaaseen pissalle”, Lotta huokaa. Ja mitä tulee vanhasta värkistä, se on aina yllätys, vaikka sitä olisi jo sekä maalla, meressä, että ilmassa ja koko juttu rakoilisi liitoksistaan.
Sitten olikin Lotalla shottia shotin perään päivästä toiseen ja ilman selvää hetkeä. Yksi Arvo halusi avioliittoa, että heillä olisi instituutio. ”No miksikä ei, ei kai se tästä voi mennä enää pahemmaksi. Koko ajan sitten vaan rakastan sitä ja sen isän pesää, niin saan päivittäiset totit”, tuumi Lotta.
Lotta keksi taas yhtäkkiä miten saada mediaa ja ystäviä. Hän sanoi sur sur ja alkoi velloa kehossaan, toivoen että ystävät hakivat hänet autoihinsa ja takseihinsa.
”Kuinkas kaikki meni näin äkkiä, vaikka pitkä aika on kulunut! Ei yhtään maksettua taksia, nyt saa riittää!” Lotta Litoris otti seinältä kuivatatun sotilaan, mursi siitä palan suuhunsa ja kävi sitten syömään jään kaapista. Hän jupisi jotakin stoalaisesta asenteesta siinä jäätä järsiessään ja nauraa hohottaessaan.

Lotta Litoris oli taas se onnellinen ja tyytyväinen vauva, huomiokehdon keinotellessa hänelle tilaa eri elimissä. Lotta, tuo hulvaton sinnittelijä on kuin Kakko-Savion rautatieasema, joka moneen kertaan purettunakin kukoistaa. Onni tulee aina kuin juna, kun sen kyydissä on toimittaja, joka panee parastaan vaunun molemmilla puolilla ja kiinni perässä.

Lotta Litoris oli kasvanut eroon aikaisemmasta elämästään ja sitten yllättäen kasvanut taas kiinni seuraavaan, jonka jälkeen eronnut siitä. Kaiken jälkeen hänestä oli in olla yksin eräässä Koskelantien lähistöllä olevassa pusikossa pressun alla vaahtomuovisen patjansa kanssa. Joskus hän heräsi keskellä yötä naapuripuskasta kuuluvaan mölinään ja hän nauroi ääneen, eikä kukaan voi ymmästää miksi.
Tuollaisina hetkinä Lotta Litoris mietti, miten tässä nyt näin kävi. Minunhan pitäisi olla vittuuntunut tästä kaikesta, mutta minä vain nauraa hohotan tällä paskaisella, kielokuvioidulla pahnalla maatessani. ”Minulla on hyvä mielikuvitus, joten voin aivan hyvin kuvitella makoilevani kovissa Lottakemuissa jauhot nokassa, vähän tuhmana pikku lutkana taiteen rönsyt ympärilläni.”
Ja niin Lotta Litoris jatkoi uniaan, pään vierellä särkynyt lasipurkki, jossa etiketin mukaan oli ollut joskus artisokan sydämiä. Kaukaa kantautui bassopotkuja jollakin isommalla kadulla kiitävän lippahattuaatelin kaaran mölypöntöstä. Se oli tuskin festivaalia Frederikin tai Abban tapaan, mutta Abba oli puskassa kauan sitten avatun rasian muodossa, jonka rasvaiseen pintaan oli tarttunut kahnoja.

Kun Lotta Litoris juoksi aiemmin oman intonsa perässä, hän oli täysin väärillä jäljillä. Hän koki tuolloin olevansa jonkinlainen Agentti, vaikka oli kuitenkin vain oma Lotta Litoriksensa. Asia selvisi hänelle vasta sen jälkeen, kun hän oli tohtoroinut itseään tutkimalla ja päätynyt taiteelliseen lopputulokseen.
Hörppiessään lämmintä apukeittoa köyhien teltassa Lotta Litoris ei muistellut menneitä aikoja, vaan keskittyi siihen hetkeen, joka oli käsillä juuri silloin. Kun vapaaehtoistyöntekijä ojensi hänelle palan limppua silmii katsoen, Lotta tunsi, että hänen kuninkaallinen puolensa oli tunnistettu.
Mutta sitten Lotta kuitenkin muisti jotakin kaukaista. Hän muisti, että hänen Isällään oli ollut Lada. Isä kiinnitti siihen talvisin auran, jolla puski lumet omakotitalon pihalta. Ja millainen aura, punaisella ja keltaisella maalattu, itse hitsattu. Kesäisin se oli pihan reunalla. Niin, kesä ja aurinko, joka oli ollut totta paljon ennen seinää, teatteria ja kulisseja, joiden ulkopuolella Lotta Litoris koki kaiken aikaa elävänsä, vaikka hänen kasvoillaan olikin hänen itsensä siihen tupruttamaa puuteria ja hän puristi sormet valkeina näyttämön divaanille unohtunutta peruukkia.

Pusikossa elävä Lotta Litoris eli modernia elämää ilman vanhahtavia rooleja. Hän ryysti suoraan pullosta ja ilman juomalasien kanssa hienostelua. Myös kaikki muukin oli iloisesti sikin ja sokin, joka tarkoitti sitä, että kaikki oli hyvin ja huonosti, eli mikään ei ollut entisestä muuttunut. Lotta Litoris oli aiemmin aivan sekaisin, eikä tiennyt edes sitä oliko hän nainen, mies, vai kenguru, vaiko sittenkin ihan tavallinen riivattu kukko valkoisessa kimonossa. Tilanne oli siis sama, mutta puska jossa oli asumus, oli kompakti, eikä ollut vaaraa seinään törmäämisestä.
Lotta Litoris ojenteli punaisten housujen verhoamia jalkojaan pusikkonsa uumenista ja kuului kysyvän itseltään:
”Kuka minä olinkaan tänään? Olenko minä sinut teidän kanssanne, vai minut itseni kanssa? Vai olenko teidät heidät vai meidät? Kuka ties, mutta kuka ostaisi köyhän maan Hallelle leluja?”

Sitten kävi yllättäen niin, että Toimi Hurmas Korkki löysi Lotta Litoriksen pusikosta ja kantoi autoonsa, ja nyt Lotan elämä on täynnä dokumenttielokuvausta, kustannustoimintaa, sekä syvää ystävyyttä ison joukon keskellä ja punaisissa housuissa, joita ei saanut vaihtaa puskaan liittyvän sisällön vuoksi, vaikka niihin oli lirahtanut kaikkea myös ulkoa.

Lotta Litoriksen uusi arkki on siis nyt täytetty. Läheisillä saarilla räjähtelee ja agentit hiipivät etsien uusia puskia toimittajille. Mutta myös arkin messin hellalla pihisee uhkaavasti, sillä kattila on vetänyt herneen nenäänsä.

Jännittävää on seurata, törmääkö Lotta Litoris seuraavaksi seinään, vai poksauttaako arkin kattila hänen kuuhun, johon seinien lähettyville hakeutuneet korkeat korot ovat sijoittaneet rahalla täytettävän hallin, sillä niin kauniisti kuin luonto Lotta Litoriksen korvaan kuiskiikaan, planeetalla sille ei ole enää ole tilaa Lotta Litoriksen täysipäisyyttä vajaiden seinien ja sijoitusten vieriessä pitkin inbesilleille ilmaista, limaista pintaa.

Suolasuinen Kirjallisuuden Seula

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Lotta Litoris

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti