PIEREVÄTKÖ YLIMYKSEN POLVET?

Millaista on, oi, kerro hero älyn rankan,

toimen hurjan ja asennon uljahimman vankan,

mit olla on tään valtakunnan jalon väen kohotetuin potti,

ylin jätti elos oleva, kirkkaimpana loistava?

Ympärille kun on kerääntynyt kaikkinainen muukin huippu,

se nuo jalot puolet entisestään korottaa,

ja kun alati vain lisää sataa loiston mahlaa samaa,

siis mahtavuuden kaikenlaista asiaa,

se kaiken pirstaks lyöväks valoks kasvaa vielä,

vai kuinka on, en tiedä.

Kyselen, kun mahda en mä mato itse tarpeeks ymmärtää,

en huippuun tuollaiseen voi millään ylettää,

on vain näin alhaalta huikea tuo maisema,

joka pitää otteessaan mun ohimoiden laaria,

jok on vain jotain lanttua,

taik halpaa oman peltotilkun kaalia,

rumaks haukuttu vielä lisäks,

laidal naama suineen kaikkineen,

räkänenää en tohtis edes mainita,

enkä liioin silmämunia,

nekin eri paria,

mulkoilevat vain,

kuin järki karannut ois jonnekin,

kuin ois se piilos alla jonkin kapineen,

koneen tahi muovirepaleen.

Niin on polla pöllön tyyppinen,

mulla yksinkertainen,

mi olkaipäiden välis heiluu,

näin ja noin päiväst päivään toiseen,

siis oon alamainen oiva,

vai mitä suvaitsette olla mieltä,

kokonaista taikka puolta?

Sun valossas kun liehun,

oi korkein mahtavuus,

sua palvelen parhain päin,

vaik on se niin,

kun kerroin tuossa siis.

Laulan vaikka laulun,

tai mitä vain teen niin,

et ei ois siellä korkeuksissa marjat happamii,

olis ilo syvää, kinkut suussa sulavat,

viinit parhaat huulilla ja seura korea.

Vilahti mieleeni viel jotakin,

nimittäin haaveuni ihanin,

kas tässä seisovat sen säkeet,

ne laitan toivomusten vakoon:

Oi, jos voisin tohveli sun olla,

sänkys alla potan seurassa sua oottaisin,

kas kun tulisit iltasella,

muhun varpaas laittaisit,

ottaisit mukaasi kulkuun keveään,

siinä pääsisin mä mukaan ihmekammioon,

jossa puhtaus hurjuuteen asti uudestaan luodaan,

lotrataan, harjataan kynnet hampaat,

nahkaiset onkalot kaikenlaiset,

poimut karvat ja lie mitkä hien vaipat,

jotka esiin poimuista sä taitavasti kaivat,

sitten rapsuttelet tarhan luisen,

äänen etukammarin, jos kieli makaa,

se väsynyt lie jo päivän loiskeista,

ei jaksa paljon liikkua.

Sitten yhdes matka takaisin,

ja taas asema sellainen,

mikä on yöllä tohvelin,

ilman jalan varpaita,

niiden muistelu vain seurana.

Eipä tuokaan sureta,

aamulla uusi asia,

yöllä tohveli sandaali,

muistaa et on huipun kaveri,

lämmittää se mieltä ihmeesti,

antaa hyvät unet helposti,

ja unessa voi olla vaikka kameli.

Näin sen näen jo ennalta,

eihän se ole houretta,

vaikka on kuin sadussa?

Mutta ihmekö tuo ollenkaan,

että on tätä palvontaa,

nöyryyttä sekä riekuntaa,

onhan kaikki suuruus nähtynä,

siinä vasta kudelma!

Näimmehän kaikki sen,

ken sai kiinni varjon kärpäsen,

se vaikka meni nopeasti lentäen!

Haa, taitavuutta se on!

Ken saattoi voimallaan näyttää kahistelun,

rutistelun paperisen pussin,

yhden käden voimin sellaisenkin aikaan sai!

Ja kuka osaa naamallaan ilmentää mitä vain!

Ah, mä ehkä tainnun kokonaan,

niin vaikuttavaa kaikki!

Mut tääl kun makaan,

pöydän alla nyt sun helmoissas,

oi sä ihailuni ylin luomus mahtava,

oikeasti kun aistin asiaa,

pakko on sulle ilmoittaa:

Sun jalkas vaikka vasta pesetit,

varpaissas on kauniit rusetit,

ruusuvettä piika runsain mitoin pirskotti,

tilkan talkkiakin tupsautti,

anteeks paljon, todella!

Oi valtias,

voinko tätä edes sanoa,

on yksi pieni asia,

jot rehti ei voi salata.

Mun kaikin puolin kehno nenäni,

kertoo ihan hassusti,

sun polves jalot hienot arvoisat,

ne eivät tuoksu kuten kukkaset,

vaan lemuuvat kuin juuston päälle unohtuneet rukkaset.