Pieratin liekki

Kuin avaruutta kadehtien, otsaa omaava mediatoimija Tom Tiktavius lähti Sam Simakon painotalon maksamana markkina & liemihyvän edustusmatkalle idän länteen. Sellaista matkaahan tämän hopeanhohtoisen planeetan mikää laki ei estä.

Tom kertoo rankat yksityiskohdat.

Heräsimme virtaviivaiset yöpuvut yllämme ja muistimme olevamme perillä. Ympärillämme oli pehmeitä, satiinipintaisia tyynyjä, joiden kuviointi oli rajun rohkea, ja kaksi likaista sukkaa. Tästä huolimatta venyttelimme nautinnollisesti ja tunsimme oman ihomme miellyttävän kukkaistuoksun, joka yhtyi lakanoiden hienovaraiseen lavendeliin.

Olimme heti aamusta tuttua nokkelaa itseämme ja päässämme kohisivat jännittävät ajatukset. Mutta olimmeko tosiaan itse hiostuttaneet nuo merkkituotesukkamme eilen jossakin hienossa tapahtumassa? Olikohan joku pannut meitä hikoilemaan? Olimme näet todennäköisesti viettäneet monta hetkeä eteenpäinimevien ihmisten loputtomissa putkissa.

Oven ulkopuolelta kuului hyräilyä ja laulua. Hiivimme kuin yhtä jalkaa jalopuuovelle ja kurkistimme ovisilmästä. Siellä oli kolme hotellin muusikkoa ja he lauloivat itäistä sävelmää ja yksi heistä löi pehmeästi tahtia pienestä rummusta. Raotimme ovea ja sujautimme heille sovitun summan ja laiha käsi ojensi meille pussillisen suosittua teetä. Pian musiikin aiheuttama liikutus alkoi vallata olemustamme ja vetäydyimme kyynelkarpalot vierien sviittimme keittiöön talouspaperia etsimään. Tuo keittiö, joka vielä hetki sitten oli ollut tavallinen laatukeittiö kivipintaisine työpöytineen, oli hetkessä muuttunut joksikin paljon merkityksellisemmäksi, näimme kaappien pinnat ja lattiaparketin aivan uusin silmin, keiju oli heittänyt kaikkialle taikahiekkaa. Yöllä olimme vain tallustelleet jääkaapille silliä syömään, juoneet useita lasillisia maitoa ja lisäksi minä olin suorittanut kovasta lattiapinnasta huolimatta kehoni tasapainottamiseen tarkoitetut liikeradat, kuten kuperkeikka ilman ajatuksia.

Vatsaani hieman nipisteli. Arvelin sen johtuvan maidosta. Jos minusta vielä alkaisi purkautua epämiellyttävälle tuoksuvaa kaasua, epäilisin laktoosi-intoleranssia. Söin silliä ja menin sen jälkeen asioimaan toilettiin. Toiletissa oli viileää ja yrttejä sisältävät pussukat seinillä levittivät tuoksuaan. Liikutuin jälleen tästäkin ja ajattelin siinä istuessani, että jospa aika vain pysähtyisi, oli niin näpsäkkä aamu, mutta sitten muistin jääkaapin sillin ja päätin vielä kiirehtiä ottamaan hieman.

Kaikki siis alkoi siitä kun saimme tehtäväksemme lähteä Pierattiin tapaamaan rahan ystävää Kustaavaa ja hänen maailmansyleilynsä ajanmukaisista vivahteista huolehtivaa ameebamaista Anton Tonnikalloa. Samalla ajattelimme käydä näpsimässä helppoja, mutta vakavia ja ammattimaisia ruutuja !ponillamme läheiseltä rauniolta.

Tiesimme, että monet eri elementeissä kiinni olevat olivat peruneet Pierattiin lähdön, koska eräällä saareksi kivettyneellä risteilijällä oli isot kemut, joten matkaan olimme lähteneet vain me, joten kustakin rauniosta kannatti ammentaa.

Matkailuun varatun ajoneuvomme takaosaan istui siis kolme miestä otsa linnunlaulua täynnä.

Saapuessamme illalla Pieratin esikaupunkialueelle, olimme jo kokeneet ehkä enemmän kuin moni koko elämässään, niin me kaikki se koimme. Minä olin jopa nukahtanut ja puhunut unissani lumimiehestä.

Rankka matkamme, joka oli monia kilometrejä pitkä, koetteli kanttia toden teolla. Olimme nauttineet nestettä ohjeiden mukaisesti, joten keho oli tasapainossa, mutta reitillä korrektien käymälöiden puute rasitti, me emme olleet valmiita menemään puskiin seisomaan kärpästen syötäväksi, vaan halusimme pissiä toiletissa.

Majapaikkaamme Pimpulaa voi verrata muihin hotelleihin, jossa kaikki ulokkeet ovat isoja. Päätimme suunnata illaksi Pier Petrin Pro -keskuksessa järjestetävään Pepessama -tapahtumaan.

Kaupunkiin oli juuri astunut taxikyytejä koskeva kuohuviininjuontisuositus. Seurueemme ei tohtinut ostaa tuota vaadittavaa pulloa alkoholia myyvistä, hyytävän pelottavista paikoista, joten kävelimme autolta noin 15 metrin matkan tasokkaalta vaikuttavan trukki-aseman led-valoilla koristeltuun kahvilaan. Kahvia juodessamme aika mennä huristi ja kehomme rentoutui. Samalla ymmärsimme, että meillä oli oma auto ja kuljettaja, emme tarvinneet kuohuviiniä taksia varten, joten saatoimme ostaa sitä vain huvin vuoksi.

Illan pehmeä hämärä alkoi hiljalleen laskeutua, pitsikoristeiset lamput syttyivät puistoihin kun astuimme takaisin autoon ja keinuimme sen pehmeässä kyydissä kuin avaruusarkissa kohti uutta planeettaa.

Olimme kovin kiinnostuneita näkemään, millainen olisi Pepessama, joten riensimme suoraan Pier Petrin Pro:n ytimeen. Paikka oli avara ja ihmisiä tuhatmäärin, sillä tuo urbaanien viljelijöiden klubi oli tarkoitettu vain valituille. “Food shit, Pepessama no deep , feeling down, I am happy”, kirkui mustilla risteillä koristeltu, veristä kirvestä lanteellaan kantava nuori nainen. Vankkarakenteiset bandiitit turvasivat oloamme ja heiluttivat pieniä sähköisiä tappejaan huokaustemme tahdissa.

Aamupäivällä eräs hotellin aulassa majaileva limusiinipoika lupasi meille tukun rahaa, jos saisi kuljettaa meidät Kustaavan luo. Edellinen yö häneltä kuulemma meni ties minkä suuren tähden tähteen seurassa mustassa kuilussa. Joku maineikas kuvaaja oli ollut myös siellä näpsimässä.

Kenkien kiillotuspalvelu ei laskuttanut minua, kiillottaja halusi vain puristaa kättäni ja pyysi erästä palvelusta, johon suostuin, joten sain pitää matkan maksajan tarkoitukseen varaamat rahat itse. Lisäksi minut oli valittu voittajaksi paperinrutistelukilpailussa poikettuamme erään kapteenin tyttären kauppaan kaupungin pääkadulla. Sain palkinnoksi ihonpuhdistuksen, laatikollisen vaaleanvihreää karavaanitahnaa ja tuoksuvan tunelmapallon kattoon laitettavaksi. Liikkeen työntekijä kantoi tahnat autoon.

Kustaava oli laaja-alainen ja taiteellinen rahanrakastaja, siis oikea renesanssihahmo. Hän antoi meille lukuja kotiin viemisiksi ja myös kustantamiaan teoksia, kuten “Meidän lukuun antava”, joka on uutta vetäväistä kirjallisuutta kuten myös "Pussit tulessa", "Minipää älä pillitä" ja "Rotevat rakastavat veripalttua". Myös avustavalta Anton Tonnikallolta tulee ja tulee vähän paljon koko ajan, kertoi Kustaava.

Annoimme vastalahjaksi tunnetun tavarataloketjun omistajan taiteilijavaimon, Vilja Pomppa-Marjamunan reliefin "Elin Känäsen mustelma", jonka tekniikkana on ollut taiteilijan itsensä kehittämä lasivitriinivesivelli.

Kustaavan mukaan mitään ei kannata enää julkaista lehmäveräjällä. Nyt on rääpäistävä pornon rapinaverhoa, turpiin vetämistä ja oksennuksessa makaamista. Ostajat vaativat sitä kun on myytävänä ja se on nyt tätä käkä käkä.

Vierailumme päättyessä Kustaava kerääntyi tuolistaan ja sanoi että nyt on saatava peppu käytävään ja kannettava “Känäsen juttu” muualle, sillä se on liian rivo pidettäväksi näkyvillä, sillä kirkon isät käyvät hänen huoneessaan usein. Kustaava järjestää myös kirjamessuja.

“Kivellä otsaan saavat kaikki kansainvälisesti”, luki pääkadun ylle viritetyssä mainoksessa ja kuvassa oli hymyileviä ihmisiä burgerit kourassa. Jälkeenpäin selvisi, että olimme kääntäneet alun väärin, sillä se olikin herkkua suuhun, eikä kivellä otsaan.

Olimme jo neljättä päivää ilmaisella matkalla, jolla olimme totisesti muistaneet syödä ja juoda. Istuimme alinomaa lokkikeitolla ja kanipadalla pää timminä ja kaasuperä tuutaten ajoittain kuin auto kulkiessaan.

Autonkuljettajamme Art, joka oli tavallista kansaa, katsoi meidän ajanviettoamme ja näytti siltä kuin olisi koko sitä edeltävän elämänsä istuttanut jäkäläpaaluja suohon.

Me istuimme iltapäivää kadun varren terassilla. Voi sitä viinalaulun laulajaa, joka ei neuvonut meille mitään muuta paikkaa. Pilasimme keuhkojamme pakokaasussa ja ruostutimme pöytää läikkyvine oluinemme. Meidän kaltaisemme väki tosin voi juuri ja juuri viihtyä jos nauttii. Taustaäänenä tulee olla tietyn ajan valikoitua musiikkia, eikä sellaista venytettyä kakkaa kanttimusiikkia mitä kuuntelemme kotona.

Päätimme juhlistaa viimeistä päiväämme pienellä lennolla. Zero vei rahamme lentokoneen kuljettajalle ja me esitimme viileää hatut silmillä, koska luulimme saavamme lennon halvalla. Ylhäältä ei ollut mahdollista katsoa maisemia, koska koneessa ei ollut ikkunoita, joten jätimme katselun väliin sillä kertaa. Lihaksikas, karvainen ja matalaääninen pilotti sammutti moottorin ja kone syöksyi ylöspäin, kohti avaruutta. Itkimme ja nauroimme yhtäaikaa jännityksestä, mutta joku käppyrä väänsi viisarista koneen sittenkin maahan. Laskeuduimme tyylikkäästi Pierutin Paalarin innoituksen ilmentymälle, eli hiekkakentälle kaupungin laidalla, missä patsaat oli verhottu uimahousuin heidän talsiessaan pakkasessa. Minä olen uimahousuissa tavallisesti vain peilin edessä, sillä pohjimmiltani olen nudisti.

Odottelimme kotiin lähtöä tyhjä kikkapussi kourassa tunteja paikallaan ja jokaisella on nuppi sairaana. Kotimatkalla tuli vähän kiukuteltua tyhjästä, sillä pelotti hieman, että palattaessa asiat eivät ole muuttuneet miksikään ja koti olisi edelleen utuinen.

Pysähdy jo hullu, paina jarrua. Tulee housuun. Olkoon vain pelkkä pusikko, elämä on riskin ottoa.