Suomi 2013

Oodi hänen kätensä tutinalle

Hänen aseensa tutisee hänen kädessään ja tämä tutina saa aikaan aseman, kuilun, johon vanhat haavat suistuvat. 
Jää vain runous, joka vapisee, kertoo tutinasta, kuvaa kättä, asetta ja kuilua.
Runous hakee kuilusta tutinaa ja aseita, kantaa niitä kuin kirppuja.

Pöydällä on palkittu omena joka kuorittiin. 
Pöytä ei tutise, omena ei tutise. Vain runous tutisee, sillä se se on tehtävä.
Tutiseva runo katsoo omenaa pöydällä. Omena ei tutise.
Omena syöttää itseään pöydällä. Pöytä ei tutise.

Omena näki nuorena unta omasta armeijasta, mutta koska sotaa ei kuulunut, se alkoi kirjoittaa sitä, sillä sen suvussa oli ollut paljon taitavia kaikkialla roikkumassa ja hilpeää tappamista odottamassa. Aseensa kiiltävät kuin tyhjät silmämunansa ja aikansa kun tapetaan, taas rauha maittaa ja runoin lauluin saastaa muistellaan.


Juuri nyt tapahtuu se, että pöytä tutisee, omena kuoli ja kuori eräät rumasti mennessään. Nyt kuollut omena juhlii ystävineen ja kadehdittu mätä valuu pitkin pöytää.