sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Nappi



Juhavana ja pesämuna.

Järki seisoo.  Taloon ei saa maksettuja vuokralaisia, jotka suostuisivat laittamaan naamarin tarpeeksi syvälle.

Oma pesä on oikukas, vaikka arvostaakin pesämunaa teknisesti, eli lajisidonnaisen täyttämisen näkökulmasta.  Kysehän on maailmasta ja siitä, mitä sille on tehtävä. 

Vastuu ja aika painaa naamaa lyttyyn ja painajaisessa joku vanha tuttu huutaa saunan takaa ”valta valta, se lähtee alta joka ruhtinaalta ja jopa orvon murhaajalta”.   

Nuuhkin apilaa, mutta se onkin apina.  Pelästyn, sillä edessäni on peili.  Olen kuitenkin lihaa ja verta, jonka tiedän olevan muuta kuin tiedemiesten väittämä neste.  Minun veressäni on myötäsyntyinen  pyhyys, joka puuttuu metsästä, jota oma korkein oikeuteni mustan kirjan riveillä antaa siitä itse tulkitsemassani sanassa hyväksikäyttää.  

Olen itsekin isä usealle ja etenkin paljolle.  Neulan silmä on minulle tuntematon, koska pukuni on tehdastekoinen (vain 49,90 e Kärkkäisen sikajuhlapäivien tarjouksena).  Kameli liittyy muistoissani sukulaistätini ihailemaan käsilaukkuun.  

Mitä tulee metsään, se on Suomen sielu.  Siellä on kuutiokaupalla kauniita puita, mutta myös turhaa, kuten juuret ja sekava aluskasvillisuus, sekä vaaralliset pedot.  Niille nappi otsaan, kuten kaikelle muullekin, joka kiusaa aivan tavallisia perheitä mediassa, sekä minua ja perhettäni kesämökillä.  Karhulle tykkiä, Naakalle ruutia, Hanhelle nyrkkiä, Sudelle nappia, Ilvekselle loukkua, lepakolle puhalluslamppua, ampiaiselle kaasua, öttiäiselle myrkkyä, sekä muullekin ihmislapsen ulkopuolella olevalle sirkukselle loppupamaus. 

Järki seisoo taas tämän kirkkaan hetken jälkeen, hyvä.  Palaan ajatuksissani pesämunan teemaan.

Vaikka kiteytinkin juuri ajatuksiani filosofiseen suuntaan, joka tunnetusti kiihoittaa vastakkaista sukupuolta, puhumattakaan omasta, asetelman ollessa näin päin, isällisestä viisaudesta kohti heikompaa kulhoa.  Mutta pesä on edelleen oikukas.  Kamelinkarvainen käsilaukkuko olisi ratkaisu?  Katson netistä tutulta sivulta.  Siellä on moottorikelkkoja, käsin maalattuja seinätauluja ja kaksi tupeeta kirpputoriosastolla.  Menen kansainväliseen ympäristöön katsomaan olisiko krokodiilin nahkasta valmistettuja iltalaukkuja saatavana saatanavillavuorella.  Löytyy jotakin biologien höpötystä, mutta ilokseni myös Suomeen viittaava sivu, jossa on  kiinankielisiä Igluja Lapissa revontulten alla.   Käännän tekstin ja siinä luvataan iglun näkymän avaavan suotuisan onnen sen alla alkuunpannulle. Minulle tulee siitä heti mieleen, että jätänkin pesän kotiin ja lähden sinne erään yritysvisioporukan kanssa, sillä alkoi sellainen miellyttävä muovinkäry käymään nenään.  Käsilaukun nappaan kotimatkalla pesälle tuliaisiksi sopivan veljen tavaratalosta, koska kun silmä on hampaassa ja matkalaukku päärakennuksessa, myös sydän on sille varatulla paikalla pankkikortin alla.




sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

sanoja pannaan

Ukko Nooa, Ukko Nooa oli kunnon mies.
Kun hän meni saunaan, laittoi laukun naulaan.

Ukko = halventava ilmaus tiettyyn sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä.

Nooa = ikävä ja syyllistävä vihjaus vedenpaisumuksesta.

Ukko = halventava ilmaus tiettyyn sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä, toisto tekee sanan käytöstä erityisen tuomittavan.

Nooa = ikävä ja syyllistävä vihjaus vedenpaisumuksesta, sen jatkuva jankutus lisää nimen käytön tuottamaa ikävää tunnelmaa entisestään ja on siksi hyvin tuomittavaa.

oli = sana viittaa menneisyyteen, historiallisuus on painolasti, josta on syytä päästä eroon, joten onkin suositeltavaa korvata se futuurimuodolla.

kunnon = tämä sana asettaa ne, joilla on huono kunto, erilarvoiseen asemaan suhteessa niihin, joiden kunto on parempi. 

mies = tämä ilmaus määrittää henkilöä vanhakantaisesti rajaavalla tavalla.

Kun = tämän voi sekoittaa sanan kunniallinen, lyhenteeksi, joten sen käyttöä pitäisi välttää.

hän =  sana on luonteeltaan eriyttävä, luo irrallisuuden tunteen ja tukee rakenteita, jotka pitävät kaverit erillään toisistaan.

meni = tässäkin syyllistytään jo tapahtuneen, historiallisen asian esittelyyn.  

saunaan = tämän sanan käytön kanssa on oltava varovainen, sillä se voi pönkittää arvoja, jotka ovat vanhentuneita ja sanaan liittyy lisäksi mielikuvia, joihin voi liittyä erilaista väärinkäytöksiä, eriarvoisuutta ja jopa väkivaltaa (viit. saunaolut, selänpesijä, saunantaus). 

laittoi = tässäkin taas menneeseen viittaava sana, jonka voi luoda myös mielijohteen sen synonyymistä, joka on alatyylinen.

naulaan = tämä sana luo väistämättä mielikuvan arkusta ja siihen lyötävästä viimeisesta naulasta.  Nykyaikaan sijoitettuna tämä tarkoittaa selkeästi lähestyvää ekokatastrofia, joka on väärien kielimielikuvien syntymisien ohella ikävä asia, josta myös voi halutessaan puhua paljon.


Sana laukun, on laulun ainoa hyväksytty sana, jonka erään toisen sukupuolen edustajat pääsääntöisesti ilosta kirkuen hyväksyvät.   


keskiviikko 27. toukokuuta 2020

NYRKKI




Kansakunnan vähäotsaiset, nuo maailman eri kolkkien palvelukeskuksista elämäänsä sisältöjä hakevat kulutusruhtinaat ovat nyt käsidesillä lutrattu sormi suussa ja kärsässä värisee tuotteistukseen perustuvan elämänkäsityksen kirkon siunaama jumalanteatterimaski, näkymättömien paskanviirujen lennellessä kaikkialla. 
Esivallan parhaat kyvyt ovat miettineet kuumeen polte nivusissaan, miten ravita kulutuksen ja levottomuuden puutteessa kituva kansa näinä vaikeina aikoina.
On tärkeää taluttaa torille ne syylliset, joiden hirttonarujen kitinät ja giljotiinin napsahdukset miellyttävät alamaisia, ja saavat aikaan aikakaudesta toiseen tutut aivokääpiövalioiden ablodit.  
Toistaiseksi on löydetty vanha mies, joka asuu huonossa maalissa olevassa talossaan liian arvokkaalla tontilla  pääkaupungin keskustassa.  Talon lähistöllä myös linnut elämöivät ja häiritsevät  laulullaan junaliikennettä, sekä monia ohikulkijoita, jotka kokevat järkytyksen nähdessään vapautta, jonka kuuluisi olla purkissa heidän tasapainoisten yksiöidensä valkoisilla hyllyillä.  
Katsokaa taivaan lintuja.  Miten ne kehtaavat laulella ja lennellä ihmisten alueilla kuten tykkäävät.  Nyrkkiä niiden perseeseen, sanoo eräs Jali, ja alkaa vuolla valtion ja sen vallan lepästä dildoa, jonka kertoo olevan se nyrkki, jolla laitetaan asioita kuntoon ja jota hänellä itsellään ei ole.
Nyrkin hän oli napannut ison tapin kourasta, kun tämä oli avannut sormiaan vallan kahvassa, sekä lyriikan ja hellan välissä. Jali on vetänyt toimittaja Kyllikin nyrkistä sivummalle, antaakseen kaiken journalistille, joka tykkää siitä, että juttu luistaa kuin rasvattu salami.
Kun saadaan valkoinen pois vääristä poskista ja päästään kokonaan eroon elossaolevien omituisista edustajista, sekä lopetetaan ylipäätään vääristä vapauksista juopuneiden kovaotsaisten kahlitsematon mellastus, ihmiskunta voi kukoistaa lopullista rokotettaan odottaen.  
Kansalaiset, med börjare, the ladies and the lady boys, Jalin leppänyrkki puhuu ja on valmis penetroimaan tarkasti valittuja perseitä.   Onneksi olkoon te kaikki esivallan pehmeälle turvalle läheisen persetyypin omaavat vähäotsaiset toistenne lähimmäiset.  Pysykää edelleen kaukana kaikesta kuplatorilla.  


lauantai 28. maaliskuuta 2020

Kahdenkymmenenkolmen karaatin karanteeni


Vallan kadulla, isossa Talossa, jonka kivijalassa on kahvila (vielä iloisempi paikka kuin Kosti Kakkosen ruumisarkkuliike), elää populaatio, jota elätetään yleisistä varoista.  Talossa on monta syömäpaikkaa, monia etuja ja oma kylpylä.  
Vaikka Talon jalassa ei olekaan ruumisarkkuliikettä, itse Talo tuottaa ruumiita nopeammalla tahdilla, kuin henkilökunta ehtii haudata.  Muu toiminta keskittyy ihmisen alapäähän ja sen ympärillä esiintyvien tapahtumien kuvaukseen.  Talon mukaan ihmiset kuulemma kovasti tykkäävät, kun saavat rahoilleen vastineeksi monipuolisuutta, eli rakoja ja raatoja.  
Käytävillä kipittää akkaa ja ukkoa.  Jollakin on paperi käsissään, mutta jokaisella ilman poikkeusta, musta tai muunvärinen elämää ja taloa säätelevä, alituiseen ääntelevä loota.  
Talon kahvilassa Talon ihmiset puhuvat kauniisti Reissusta, joka on hyvä tyyppi ja kaikkien Talon ihmisten kaveri.
Sitten joku kuulee, että Reissu on mennyt sekaisin.  

Niin, eräänä päivänä Reissu kyllästyy vanhaan rooliinsa ja haluaa paneutua raatoihin ja rakoihin hänkin.  Reissu asettuu talon edustan pusikkoon asuntoauton ja puuskakallan kanssa.  
Talon käytäviltä alkaa kuulua kimeää kipitystä, kumeaa kopinaa sekä myös laahaava ääntä, joka syntyy eniten palkitun osaston kunniavanhuksen tohvelien pehmeiden pohjien nuollessa nuorekasta lattiapintaa.
Kaikki Talossa ovat innoissaan uudesta käänteestä, sillä se osa Talosta, joka on keskittynyt reality ruumiiden aiheisiin, on nyt asioiden ytimessä.  Vaikka työhuoneiden panssarilasit onkin suunniteltu suojaamaan toimintoja jopa tykinkuulilta, on ilmassa silti aivan uusi, kiehtovan uhkaava varinä.

Talossa alkaa tapahtua, kun suoraan päiväkodista Taloon palkattu lyhyen leikin Taneli, tuo uuttera naskali, joka on palkattu teroittamaan kuulakärkikyniä talon yläkerroksiin, keksii, että he voisivat houkutella Reissun puskasta heittelemällä tyhjiä papereita Talon ikkunasta ja huudattamalla kovaäänisestä biisiä, jossa vaikeuksissa ryvetään ja sitten ne voitetaan, lopuksi syleillään raatoja ja rakoja.  
Koitetaan myös verkkoa, jos Reissu tarttuisi siihen.  
Rohkea sihteeri käy keräämässä pihalta Tanelin paperit, joista yhdessä on linnunpaska, joka muistuttaa Tanelia yhdestä kaverista, jolla on samanlainen allekirjoitus.

Reissu kykkii pusikossa ja Talon kahvila palvelee huoneissaan jännittäjiä, kuljettaen tasapainoisia lounaita ja pirteitä kakkuja käytäväkärryillä talon eri osiin. 
Kaikki on kuitenkin vasta alussa.  Talon suosio varmaan vain kasvaa, koska raadot eivät mene koskaan muodista, ovatpa sitten korvien välistä, jalkojen välistä, tai jostakin muusta tehokkaasta nykyvälistä, sillä niin on komedialaboratorion jumala maan limaa rakastanut, että antoi monen välin elämän Talon voimaksi.

Mitä kaikkea tästä vielä seuraakaan?  Reissu on pesiytynyt pusikkoon puuskakalloineen, Talon ikkunasta näkyy pää ja pään nenän alla, suun reunalla on kermaleivoksesta jäänyt hassu kokkare.






sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Lotta Litoris



Lotta Litoriksen seurapiirielämä loppui kuin taulu seinään, kun katto romahti. Nyt on kaikki paljaana. Miten erilaista kaikki onkaan.

Lotta Litoris on löytänyt arvon onnen alueelta, jonka hän muutti hienoksi omakseen piireissä.

Lotta Litoris, ajattelutieteen tohtori avaa kaivonsa klinikan aurinkoisesti hymyillen ja toivottaa terveen menoa ja sairaan kovaa tuloa uuteen arkeensa. Levottomissa jaloissa pyörii jo kaksi vuotta vaivannut ryyhkä, jonka Lotta on nimennyt Grayksi. Se muutti Lotan mukana paljon käyneen makean toivossa arvoalueena tunnetulle kadunpätkälle. Gray, shit on my head! Lotta tuhahtaa jaloilleen, joiden kertoo ymmärtävän vain business-englantia.

Tunnetuimpiin kuuluva Lotta Litoris muutti hiljattain tänne, kun hän lähti yllättäen pois sieltä, jossa hänellä oli liikeratoja. Aluksi Lotta etsi täällä elämälleen uutta suuntaa hotelli Kämpissä, sitten Kampissa, jonka jälkeen hänet oli nähty Kurvissa, mutta myöhemmin taas uudelleen mediakuvissa.
Kämpissä oleilu oli hänelle henkistä sahausta itsensä kanssa ja luottokortin höyläystä kredit-puolen kanssa. Seinän jälkeisillä pahimmilla hetkillään hän tarvitsi palveluhenkilökuntaa ympärilleen, ja he pitivät hänestä vähintään kiinni, aivan kuin hän olisi ollut heidän oma seinänsä, johon voi tormätä.

Jossakin vaiheessa Lotta Litoris ja Gray asettuivat Karhupuiston rauhaan. Ruokakassissa olevat, lukuisat tyhjät pullot muistuttivat viikonlopun vietosta, jossa tuli juhlittua ihan vieraiden kesken.
Mitä tulee noihin valtaviin puistoihin ja merien läheisyyteen, Lotta Litoriksen mukana niissä on selkeintä astella koiran ulosteita ja huumeruiskuja väistellen.
Aution festivaalikentän reunalle unohtuneesta, neliön muotoisesta Bajamajasta avautuvat rehevät maisemat, niin itse kaivoon, tuohon tähtien torniin, sekä vain oven avaamalla aavan meren tuolle puolen, jossa jossakin on maa.

Esteetisyyden vuoksi Lotta Litoriksella kaiken juuri oli juuri ja juuri hyvä tuuri, nyt oli vain tuo uusi nollajuuri, eli huono tuuri.
Vaikka Lotta Litoris hamusi klassikkoseiniä silmiinsä, hän näki vain raitiovaunun ikkunoista avautuvat Akselit kalleimmilla lakerikengillään astelemassa, tai Pekan perän näköisen pään sienensä värisessä maisemassa. Lotta Litoris katsoo puistoon pää Kallen kallellaan.
”Vaikka ripsieni takaisessa maisemassa on niin kauhean paljon luonnon kauneutta, minun ei tee mieli lähteä edes pensaaseen pissalle”, Lotta huokaa. Ja mitä tulee vanhasta värkistä, se on aina yllätys, vaikka sitä olisi jo sekä maalla, meressä, että ilmassa ja koko juttu rakoilisi liitoksistaan.
Sitten olikin Lotalla shottia shotin perään päivästä toiseen ja ilman selvää hetkeä. Yksi Arvo halusi avioliittoa, että heillä olisi instituutio. ”No miksikä ei, ei kai se tästä voi mennä enää pahemmaksi. Koko ajan sitten vaan rakastan sitä ja sen isän pesää, niin saan päivittäiset totit”, tuumi Lotta.
Lotta keksi taas yhtäkkiä miten saada mediaa ja ystäviä. Hän sanoi sur sur ja alkoi velloa kehossaan, toivoen että ystävät hakivat hänet autoihinsa ja takseihinsa.
”Kuinkas kaikki meni näin äkkiä, vaikka pitkä aika on kulunut! Ei yhtään maksettua taksia, nyt saa riittää!” Lotta Litoris otti seinältä kuivatatun sotilaan, mursi siitä palan suuhunsa ja kävi sitten syömään jään kaapista. Hän jupisi jotakin stoalaisesta asenteesta siinä jäätä järsiessään ja nauraa hohottaessaan.

Lotta Litoris oli taas se onnellinen ja tyytyväinen vauva, huomiokehdon keinotellessa hänelle tilaa eri elimissä. Lotta, tuo hulvaton sinnittelijä on kuin Kakko-Savion rautatieasema, joka moneen kertaan purettunakin kukoistaa. Onni tulee aina kuin juna, kun sen kyydissä on toimittaja, joka panee parastaan vaunun molemmilla puolilla ja kiinni perässä.

Lotta Litoris oli kasvanut eroon aikaisemmasta elämästään ja sitten yllättäen kasvanut taas kiinni seuraavaan, jonka jälkeen eronnut siitä. Kaiken jälkeen hänestä oli in olla yksin eräässä Koskelantien lähistöllä olevassa pusikossa pressun alla vaahtomuovisen patjansa kanssa. Joskus hän heräsi keskellä yötä naapuripuskasta kuuluvaan mölinään ja hän nauroi ääneen, eikä kukaan voi ymmästää miksi.
Tuollaisina hetkinä Lotta Litoris mietti, miten tässä nyt näin kävi. Minunhan pitäisi olla vittuuntunut tästä kaikesta, mutta minä vain nauraa hohotan tällä paskaisella, kielokuvioidulla pahnalla maatessani. ”Minulla on hyvä mielikuvitus, joten voin aivan hyvin kuvitella makoilevani kovissa Lottakemuissa jauhot nokassa, vähän tuhmana pikku lutkana taiteen rönsyt ympärilläni.”
Ja niin Lotta Litoris jatkoi uniaan, pään vierellä särkynyt lasipurkki, jossa etiketin mukaan oli ollut joskus artisokan sydämiä. Kaukaa kantautui bassopotkuja jollakin isommalla kadulla kiitävän lippahattuaatelin kaaran mölypöntöstä. Se oli tuskin festivaalia Frederikin tai Abban tapaan, mutta Abba oli puskassa kauan sitten avatun rasian muodossa, jonka rasvaiseen pintaan oli tarttunut kahnoja.

Kun Lotta Litoris juoksi aiemmin oman intonsa perässä, hän oli täysin väärillä jäljillä. Hän koki tuolloin olevansa jonkinlainen Agentti, vaikka oli kuitenkin vain oma Lotta Litoriksensa. Asia selvisi hänelle vasta sen jälkeen, kun hän oli tohtoroinut itseään tutkimalla ja päätynyt taiteelliseen lopputulokseen.
Hörppiessään lämmintä apukeittoa köyhien teltassa Lotta Litoris ei muistellut menneitä aikoja, vaan keskittyi siihen hetkeen, joka oli käsillä juuri silloin. Kun vapaaehtoistyöntekijä ojensi hänelle palan limppua silmii katsoen, Lotta tunsi, että hänen kuninkaallinen puolensa oli tunnistettu.
Mutta sitten Lotta kuitenkin muisti jotakin kaukaista. Hän muisti, että hänen Isällään oli ollut Lada. Isä kiinnitti siihen talvisin auran, jolla puski lumet omakotitalon pihalta. Ja millainen aura, punaisella ja keltaisella maalattu, itse hitsattu. Kesäisin se oli pihan reunalla. Niin, kesä ja aurinko, joka oli ollut totta paljon ennen seinää, teatteria ja kulisseja, joiden ulkopuolella Lotta Litoris koki kaiken aikaa elävänsä, vaikka hänen kasvoillaan olikin hänen itsensä siihen tupruttamaa puuteria ja hän puristi sormet valkeina näyttämön divaanille unohtunutta peruukkia.

Pusikossa elävä Lotta Litoris eli modernia elämää ilman vanhahtavia rooleja. Hän ryysti suoraan pullosta ja ilman juomalasien kanssa hienostelua. Myös kaikki muukin oli iloisesti sikin ja sokin, joka tarkoitti sitä, että kaikki oli hyvin ja huonosti, eli mikään ei ollut entisestä muuttunut. Lotta Litoris oli aiemmin aivan sekaisin, eikä tiennyt edes sitä oliko hän nainen, mies, vai kenguru, vaiko sittenkin ihan tavallinen riivattu kukko valkoisessa kimonossa. Tilanne oli siis sama, mutta puska jossa oli asumus, oli kompakti, eikä ollut vaaraa seinään törmäämisestä.
Lotta Litoris ojenteli punaisten housujen verhoamia jalkojaan pusikkonsa uumenista ja kuului kysyvän itseltään:
”Kuka minä olinkaan tänään? Olenko minä sinut teidän kanssanne, vai minut itseni kanssa? Vai olenko teidät heidät vai meidät? Kuka ties, mutta kuka ostaisi köyhän maan Hallelle leluja?”

Sitten kävi yllättäen niin, että Toimi Hurmas Korkki löysi Lotta Litoriksen pusikosta ja kantoi autoonsa, ja nyt Lotan elämä on täynnä dokumenttielokuvausta, kustannustoimintaa, sekä syvää ystävyyttä ison joukon keskellä ja punaisissa housuissa, joita ei saanut vaihtaa puskaan liittyvän sisällön vuoksi, vaikka niihin oli lirahtanut kaikkea myös ulkoa.
Lotta Litoriksen uusi arkki on siis nyt täytetty. Läheisillä saarilla räjähtelee ja agentit hiipivät etsien uusia puskia toimittajille. Mutta myös arkin messin hellalla pihisee uhkaavasti, sillä kattila on vetänyt herneen nenäänsä.

Jännittävää on seurata, törmääkö Lotta Litoris seuraavaksi seinään, vai poksauttaako arkin kattila hänen kuuhun, johon seinien lähettyville hakeutuneet korkeat korot ovat sijoittaneet rahalla täytettävän hallin, sillä niin kauniisti kuin luonto Lotta Litoriksen korvaan kuiskiikaan, planeetalla sille ei ole enää ole tilaa Lotta Litoriksen täysipäisyyttä vajaiden seinien ja sijoitusten vieriessä pitkin inbesilleille ilmaista, limaista pintaa.