tiistai 2. maaliskuuta 2021

Koskelan Poika








Ehdotus taustamusiikiksi:


Ei sillä ole enää mitään väliä Koskelan Pojalle, että kirjoitetaan että Koskelan poika.

Ei ollut väliä sillä, että kirjoitettiin Risumies. Kirjoitettiin Eerika.

Kirjoitettiin Politkovskaja. Kirjoitettiin Jeesus.

Ja voi Kristus että niistä kaikista kirjoitettiin ja kirjoitetaan, kuten jumalattomien teoista kirjoitetaan.

Uutisen perustelu on tiedon jakaminen. 

Jumalattomien tieto lisää ihmisen kykyä voida mahdollisimman hyvin pahoin.

Yhteenkuuluvaisuuden nimissä on avattava yhteiset uutiset ja nautittava annos myrkkyä, joka antaa tunteen voimasta, jota ei ole.

Ihmisen sisällä on kiusaaja, joka odottaa lupaa.  Luvan antaja on hyvin pukeutunut ja sanoo asiansa kauniisti.

Kaunis valhe on ihmisen kulttuuria ja ansaitsee siis rahastonsa, säätiönsä ja toimielimensä, joiden kaikkien periaatteisiin on kirjattu pehmeä pieru, joka kääntyy ummetukseksi aina kun otetaan askel johonkin.

Koskelan Poika, kaukainen tähti, halvan joukon repimä aikamatkaaja, joka ei uutissokerinsa kiteissä mitään ahmijoille näytä, mutta on ikuisuudessa kirkas ja koskematon. 

Kiusaaja on lähellä, sisällä ja ikuinen. Se istuu valkoisessa sohvassa ja hokee taivasta.

Ja samaan aikaan torilta kuuluu, että mikä vittu siinä on, että ei päästä reissuun. Kun rokote tulee, lähdetään heti.

Mutta koska maan elämä on survottu lentokoneisiin ja drinkkeihin, ilmassa saattaa olla kuoppia ja lasku voi koostua totuudellisen mittakaavan tarjoiluista.

Mutta menkää toki, myös nisäkäsuros Muskin myskinlemuisessa avaruustaksissa on vielä tilaa unelmille.  

Maa ei kiusaa ketään.  Se on kaunis laina, kuten elämä.  Myös tähdet, joiden sanotaan olevan ikuisia, ovat lainassa.  

Koskelan Poika, kohtalosi toistaa ihmisen tarinaa sen synkässä osassa, mutta elämän ikuiset virrat antavat kunnian sellaiselle, joka kantaa.  Siksi korkeus. 





lauantai 6. helmikuuta 2021

Nallin valtakunta

 




Elipä kerran Nalli suuren Kartanon Valtiaana.  Nallin Lapsuus, Poikaikä ja Nuoruus oli ohi ja nyt hän oli kokenut Keskenkasvuisille tyypillisen Ylösnousemuksen, sillä hän omisti kaiken sen, mitä vain kuvitella saattaa ja myös kaiken sen mistä moni voi vain haaveilla, kuten Naiset Sylikoirineen, suuret määrät Sodan ja Rauhan tarvikkeita, sekä tarkasti valitut Kuolleet Sielut, jotka hyörivät tämän Ylösnousseen Jumalan läheisyydessä valmiina palvelemaan.  

Nalli omisti myös kaiken mitä maassa oli, mutta taivaaseen hän ei ylettänyt.  Tuo asia alkoi lopulta hermostuttaa häntä, katsoihan hän olevansa Aikamme Sankari, Saatana joka esimerkiksi Saapui Moskovan Aateliskotiinsa nauramaan Punaista Naurua torin suuntaan milloin vain häntä sattui huvittamaan.  Nalli määräsi Ensiksikin ja Toiseksi, että se, mikä leijui hänen napansa ulottumattomissa ja yläpuolella, piti saada kuriin.  Hän aloitti käskemällä, että julkisissa paikoissa liikuskeleva epämieluisa Nenä piti värittää mustelmilla törmäyttämällä sitä pimeiden kujien rautaportteihin, ja sen lisäksi hänen Alistamansa ja Loukkaamansa Idiootti tuli lähettää Kuolleeseen Taloon talvipakkasella ilman Päällystakkia.  Seuraavaksi Nalli suuntasi katseensa Tarpeettomiin Ihmisiin, joita oli aivan liikaa leijumassa hänen illanviettonsa ikkunain takana, hänellä kun oli juuri meneillään rehvakkaat Naamiaiset, lisäksi noita Teräskirpun kaltaisia sitkeitä kummituksia kuului parveilevan suuria määriä ympäri Aroja.  

Nalli komensi Riivaajansa riviin ja määräsi päähän mustat kypärät, pamput haaroväliin ja pommit   panssaroituihin autoihin, antaen heille kaikki Antikristuksen valtuudet harjoittaa ylen hyvään naamioitua Narrien terroria.  Niinpä nämä muhkuraisiin tamineisiin puetut Isät ja Pojat saivat mahdollisuuden käydä ajatuksissaan läpi Menneitä ja Mietteitä ja he näkivät heti, että tässä ei ollut nyt kyse Kohtauksesta Metsästysretkellä, jossa Nalli painisi Seitsemän kertaa Hirtetyn ja pehmeällä vanulla täytetyn leijonan kanssa metsään kannetun patja päällä, vaan nyt Nallia vastassa oli elävä Vasikka, joka Puski päätään kartanon Tammioveen, jonka takana Nalli tuijotti silmät harittaen likööreissä uitetun isän seinälle nuolemaa ikonia valkoisena kauhusta.   




sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Nappi



Juhavana ja pesämuna.

Järki seisoo.  Taloon ei saa maksettuja vuokralaisia, jotka suostuisivat laittamaan naamarin tarpeeksi syvälle.

Oma pesä on oikukas, vaikka arvostaakin pesämunaa teknisesti, eli lajisidonnaisen täyttämisen näkökulmasta.  Kysehän on maailmasta ja siitä, mitä sille on tehtävä. 

Vastuu ja aika painaa naamaa lyttyyn ja painajaisessa joku vanha tuttu huutaa saunan takaa ”valta valta, se lähtee alta joka ruhtinaalta ja jopa orvon murhaajalta”.   

Nuuhkin apilaa, mutta se onkin apina.  Pelästyn, sillä edessäni on peili.  Olen kuitenkin lihaa ja verta, jonka tiedän olevan muuta kuin tiedemiesten väittämä neste.  Minun veressäni on myötäsyntyinen  pyhyys, joka puuttuu metsästä, jota oma korkein oikeuteni mustan kirjan riveillä antaa siitä itse tulkitsemassani sanassa hyväksikäyttää.  

Olen itsekin isä usealle ja etenkin paljolle.  Neulan silmä on minulle tuntematon, koska pukuni on tehdastekoinen (vain 49,90 e Kärkkäisen sikajuhlapäivien tarjouksena).  Kameli liittyy muistoissani sukulaistätini ihailemaan käsilaukkuun.  

Mitä tulee metsään, se on Suomen sielu.  Siellä on kuutiokaupalla kauniita puita, mutta myös turhaa, kuten juuret ja sekava aluskasvillisuus, sekä vaaralliset pedot.  Niille nappi otsaan, kuten kaikelle muullekin, joka kiusaa aivan tavallisia perheitä mediassa, sekä minua ja perhettäni kesämökillä.  Karhulle tykkiä, Naakalle ruutia, Hanhelle nyrkkiä, Sudelle nappia, Ilvekselle loukkua, lepakolle puhalluslamppua, ampiaiselle kaasua, öttiäiselle myrkkyä, sekä muullekin ihmislapsen ulkopuolella olevalle sirkukselle loppupamaus. 

Järki seisoo taas tämän kirkkaan hetken jälkeen, hyvä.  Palaan ajatuksissani pesämunan teemaan.

Vaikka kiteytinkin juuri ajatuksiani filosofiseen suuntaan, joka tunnetusti kiihoittaa vastakkaista sukupuolta, puhumattakaan omasta, asetelman ollessa näin päin, isällisestä viisaudesta kohti heikompaa kulhoa.  Mutta pesä on edelleen oikukas.  Kamelinkarvainen käsilaukkuko olisi ratkaisu?  Katson netistä tutulta sivulta.  Siellä on moottorikelkkoja, käsin maalattuja seinätauluja ja kaksi tupeeta kirpputoriosastolla.  Menen kansainväliseen ympäristöön katsomaan olisiko krokodiilin nahkasta valmistettuja iltalaukkuja saatavana saatanavillavuorella.  Löytyy jotakin biologien höpötystä, mutta ilokseni myös Suomeen viittaava sivu, jossa on  kiinankielisiä Igluja Lapissa revontulten alla.   Käännän tekstin ja siinä luvataan iglun näkymän avaavan suotuisan onnen sen alla alkuunpannulle. Minulle tulee siitä heti mieleen, että jätänkin pesän kotiin ja lähden sinne erään yritysvisioporukan kanssa, sillä alkoi sellainen miellyttävä muovinkäry käymään nenään.  Käsilaukun nappaan kotimatkalla pesälle tuliaisiksi sopivan veljen tavaratalosta, koska kun silmä on hampaassa ja matkalaukku päärakennuksessa, myös sydän on sille varatulla paikalla pankkikortin alla.




sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

sanoja pannaan

Ukko Nooa, Ukko Nooa oli kunnon mies.
Kun hän meni saunaan, laittoi laukun naulaan.

Ukko = halventava ilmaus tiettyyn sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä.

Nooa = ikävä ja syyllistävä vihjaus vedenpaisumuksesta.

Ukko = halventava ilmaus tiettyyn sukupuoleen kuuluvasta henkilöstä, toisto tekee sanan käytöstä erityisen tuomittavan.

Nooa = ikävä ja syyllistävä vihjaus vedenpaisumuksesta, sen jatkuva jankutus lisää nimen käytön tuottamaa ikävää tunnelmaa entisestään ja on siksi hyvin tuomittavaa.

oli = sana viittaa menneisyyteen, historiallisuus on painolasti, josta on syytä päästä eroon, joten onkin suositeltavaa korvata se futuurimuodolla.

kunnon = tämä sana asettaa ne, joilla on huono kunto, erilarvoiseen asemaan suhteessa niihin, joiden kunto on parempi. 

mies = tämä ilmaus määrittää henkilöä vanhakantaisesti rajaavalla tavalla.

Kun = tämän voi sekoittaa sanan kunniallinen, lyhenteeksi, joten sen käyttöä pitäisi välttää.

hän =  sana on luonteeltaan eriyttävä, luo irrallisuuden tunteen ja tukee rakenteita, jotka pitävät kaverit erillään toisistaan.

meni = tässäkin syyllistytään jo tapahtuneen, historiallisen asian esittelyyn.  

saunaan = tämän sanan käytön kanssa on oltava varovainen, sillä se voi pönkittää arvoja, jotka ovat vanhentuneita ja sanaan liittyy lisäksi mielikuvia, joihin voi liittyä erilaista väärinkäytöksiä, eriarvoisuutta ja jopa väkivaltaa (viit. saunaolut, selänpesijä, saunantaus). 

laittoi = tässäkin taas menneeseen viittaava sana, jonka voi luoda myös mielijohteen sen synonyymistä, joka on alatyylinen.

naulaan = tämä sana luo väistämättä mielikuvan arkusta ja siihen lyötävästä viimeisesta naulasta.  Nykyaikaan sijoitettuna tämä tarkoittaa selkeästi lähestyvää ekokatastrofia, joka on väärien kielimielikuvien syntymisien ohella ikävä asia, josta myös voi halutessaan puhua paljon.


Sana laukun, on laulun ainoa hyväksytty sana, jonka erään toisen sukupuolen edustajat pääsääntöisesti ilosta kirkuen hyväksyvät.   


keskiviikko 27. toukokuuta 2020

NYRKKI




Kansakunnan vähäotsaiset, nuo maailman eri kolkkien palvelukeskuksista elämäänsä sisältöjä hakevat kulutusruhtinaat ovat nyt käsidesillä lutrattu sormi suussa ja kärsässä värisee tuotteistukseen perustuvan elämänkäsityksen kirkon siunaama jumalanteatterimaski, näkymättömien paskanviirujen lennellessä kaikkialla. 
Esivallan parhaat kyvyt ovat miettineet kuumeen polte nivusissaan, miten ravita kulutuksen ja levottomuuden puutteessa kituva kansa näinä vaikeina aikoina.
On tärkeää taluttaa torille ne syylliset, joiden hirttonarujen kitinät ja giljotiinin napsahdukset miellyttävät alamaisia, ja saavat aikaan aikakaudesta toiseen tutut aivokääpiövalioiden ablodit.  
Toistaiseksi on löydetty vanha mies, joka asuu huonossa maalissa olevassa talossaan liian arvokkaalla tontilla  pääkaupungin keskustassa.  Talon lähistöllä myös linnut elämöivät ja häiritsevät  laulullaan junaliikennettä, sekä monia ohikulkijoita, jotka kokevat järkytyksen nähdessään vapautta, jonka kuuluisi olla purkissa heidän tasapainoisten yksiöidensä valkoisilla hyllyillä.  
Katsokaa taivaan lintuja.  Miten ne kehtaavat laulella ja lennellä ihmisten alueilla kuten tykkäävät.  Nyrkkiä niiden perseeseen, sanoo eräs Jali, ja alkaa vuolla valtion ja sen vallan lepästä dildoa, jonka kertoo olevan se nyrkki, jolla laitetaan asioita kuntoon ja jota hänellä itsellään ei ole.
Nyrkin hän oli napannut ison tapin kourasta, kun tämä oli avannut sormiaan vallan kahvassa, sekä lyriikan ja hellan välissä. Jali on vetänyt toimittaja Kyllikin nyrkistä sivummalle, antaakseen kaiken journalistille, joka tykkää siitä, että juttu luistaa kuin rasvattu salami.
Kun saadaan valkoinen pois vääristä poskista ja päästään kokonaan eroon elossaolevien omituisista edustajista, sekä lopetetaan ylipäätään vääristä vapauksista juopuneiden kovaotsaisten kahlitsematon mellastus, ihmiskunta voi kukoistaa lopullista rokotettaan odottaen.  
Kansalaiset, med börjare, the ladies and the lady boys, Jalin leppänyrkki puhuu ja on valmis penetroimaan tarkasti valittuja perseitä.   Onneksi olkoon te kaikki esivallan pehmeälle turvalle läheisen persetyypin omaavat vähäotsaiset toistenne lähimmäiset.  Pysykää edelleen kaukana kaikesta kuplatorilla.  


lauantai 28. maaliskuuta 2020

Kahdenkymmenenkolmen karaatin karanteeni


Vallan kadulla, isossa Talossa, jonka kivijalassa on kahvila (vielä iloisempi paikka kuin Kosti Kakkosen ruumisarkkuliike), elää populaatio, jota elätetään yleisistä varoista.  Talossa on monta syömäpaikkaa, monia etuja ja oma kylpylä.  
Vaikka Talon jalassa ei olekaan ruumisarkkuliikettä, itse Talo tuottaa ruumiita nopeammalla tahdilla, kuin henkilökunta ehtii haudata.  Muu toiminta keskittyy ihmisen alapäähän ja sen ympärillä esiintyvien tapahtumien kuvaukseen.  Talon mukaan ihmiset kuulemma kovasti tykkäävät, kun saavat rahoilleen vastineeksi monipuolisuutta, eli rakoja ja raatoja.  
Käytävillä kipittää akkaa ja ukkoa.  Jollakin on paperi käsissään, mutta jokaisella ilman poikkeusta, musta tai muunvärinen elämää ja taloa säätelevä, alituiseen ääntelevä loota.  
Talon kahvilassa Talon ihmiset puhuvat kauniisti Reissusta, joka on hyvä tyyppi ja kaikkien Talon ihmisten kaveri.
Sitten joku kuulee, että Reissu on mennyt sekaisin.  

Niin, eräänä päivänä Reissu kyllästyy vanhaan rooliinsa ja haluaa paneutua raatoihin ja rakoihin hänkin.  Reissu asettuu talon edustan pusikkoon asuntoauton ja puuskakallan kanssa.  
Talon käytäviltä alkaa kuulua kimeää kipitystä, kumeaa kopinaa sekä myös laahaava ääntä, joka syntyy eniten palkitun osaston kunniavanhuksen tohvelien pehmeiden pohjien nuollessa nuorekasta lattiapintaa.
Kaikki Talossa ovat innoissaan uudesta käänteestä, sillä se osa Talosta, joka on keskittynyt reality ruumiiden aiheisiin, on nyt asioiden ytimessä.  Vaikka työhuoneiden panssarilasit onkin suunniteltu suojaamaan toimintoja jopa tykinkuulilta, on ilmassa silti aivan uusi, kiehtovan uhkaava varinä.

Talossa alkaa tapahtua, kun suoraan päiväkodista Taloon palkattu lyhyen leikin Taneli, tuo uuttera naskali, joka on palkattu teroittamaan kuulakärkikyniä talon yläkerroksiin, keksii, että he voisivat houkutella Reissun puskasta heittelemällä tyhjiä papereita Talon ikkunasta ja huudattamalla kovaäänisestä biisiä, jossa vaikeuksissa ryvetään ja sitten ne voitetaan, lopuksi syleillään raatoja ja rakoja.  
Koitetaan myös verkkoa, jos Reissu tarttuisi siihen.  
Rohkea sihteeri käy keräämässä pihalta Tanelin paperit, joista yhdessä on linnunpaska, joka muistuttaa Tanelia yhdestä kaverista, jolla on samanlainen allekirjoitus.

Reissu kykkii pusikossa ja Talon kahvila palvelee huoneissaan jännittäjiä, kuljettaen tasapainoisia lounaita ja pirteitä kakkuja käytäväkärryillä talon eri osiin. 
Kaikki on kuitenkin vasta alussa.  Talon suosio varmaan vain kasvaa, koska raadot eivät mene koskaan muodista, ovatpa sitten korvien välistä, jalkojen välistä, tai jostakin muusta tehokkaasta nykyvälistä, sillä niin on komedialaboratorion jumala maan limaa rakastanut, että antoi monen välin elämän Talon voimaksi.

Mitä kaikkea tästä vielä seuraakaan?  Reissu on pesiytynyt pusikkoon puuskakalloineen, Talon ikkunasta näkyy pää ja pään nenän alla, suun reunalla on kermaleivoksesta jäänyt hassu kokkare.






sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Lotta Litoris



Lotta Litoriksen seurapiirielämä loppui kuin taulu seinään, kun katto romahti. Nyt on kaikki paljaana. Miten erilaista kaikki onkaan.

Lotta Litoris on löytänyt arvon onnen alueelta, jonka hän muutti hienoksi omakseen piireissä.

Lotta Litoris, ajattelutieteen tohtori avaa kaivonsa klinikan aurinkoisesti hymyillen ja toivottaa terveen menoa ja sairaan kovaa tuloa uuteen arkeensa. Levottomissa jaloissa pyörii jo kaksi vuotta vaivannut ryyhkä, jonka Lotta on nimennyt Grayksi. Se muutti Lotan mukana paljon käyneen makean toivossa arvoalueena tunnetulle kadunpätkälle. Gray, shit on my head! Lotta tuhahtaa jaloilleen, joiden kertoo ymmärtävän vain business-englantia.

Tunnetuimpiin kuuluva Lotta Litoris muutti hiljattain tänne, kun hän lähti yllättäen pois sieltä, jossa hänellä oli liikeratoja. Aluksi Lotta etsi täällä elämälleen uutta suuntaa hotelli Kämpissä, sitten Kampissa, jonka jälkeen hänet oli nähty Kurvissa, mutta myöhemmin taas uudelleen mediakuvissa.
Kämpissä oleilu oli hänelle henkistä sahausta itsensä kanssa ja luottokortin höyläystä kredit-puolen kanssa. Seinän jälkeisillä pahimmilla hetkillään hän tarvitsi palveluhenkilökuntaa ympärilleen, ja he pitivät hänestä vähintään kiinni, aivan kuin hän olisi ollut heidän oma seinänsä, johon voi tormätä.

Jossakin vaiheessa Lotta Litoris ja Gray asettuivat Karhupuiston rauhaan. Ruokakassissa olevat, lukuisat tyhjät pullot muistuttivat viikonlopun vietosta, jossa tuli juhlittua ihan vieraiden kesken.
Mitä tulee noihin valtaviin puistoihin ja merien läheisyyteen, Lotta Litoriksen mukana niissä on selkeintä astella koiran ulosteita ja huumeruiskuja väistellen.
Aution festivaalikentän reunalle unohtuneesta, neliön muotoisesta Bajamajasta avautuvat rehevät maisemat, niin itse kaivoon, tuohon tähtien torniin, sekä vain oven avaamalla aavan meren tuolle puolen, jossa jossakin on maa.

Esteetisyyden vuoksi Lotta Litoriksella kaiken juuri oli juuri ja juuri hyvä tuuri, nyt oli vain tuo uusi nollajuuri, eli huono tuuri.
Vaikka Lotta Litoris hamusi klassikkoseiniä silmiinsä, hän näki vain raitiovaunun ikkunoista avautuvat Akselit kalleimmilla lakerikengillään astelemassa, tai Pekan perän näköisen pään sienensä värisessä maisemassa. Lotta Litoris katsoo puistoon pää Kallen kallellaan.
”Vaikka ripsieni takaisessa maisemassa on niin kauhean paljon luonnon kauneutta, minun ei tee mieli lähteä edes pensaaseen pissalle”, Lotta huokaa. Ja mitä tulee vanhasta värkistä, se on aina yllätys, vaikka sitä olisi jo sekä maalla, meressä, että ilmassa ja koko juttu rakoilisi liitoksistaan.
Sitten olikin Lotalla shottia shotin perään päivästä toiseen ja ilman selvää hetkeä. Yksi Arvo halusi avioliittoa, että heillä olisi instituutio. ”No miksikä ei, ei kai se tästä voi mennä enää pahemmaksi. Koko ajan sitten vaan rakastan sitä ja sen isän pesää, niin saan päivittäiset totit”, tuumi Lotta.
Lotta keksi taas yhtäkkiä miten saada mediaa ja ystäviä. Hän sanoi sur sur ja alkoi velloa kehossaan, toivoen että ystävät hakivat hänet autoihinsa ja takseihinsa.
”Kuinkas kaikki meni näin äkkiä, vaikka pitkä aika on kulunut! Ei yhtään maksettua taksia, nyt saa riittää!” Lotta Litoris otti seinältä kuivatatun sotilaan, mursi siitä palan suuhunsa ja kävi sitten syömään jään kaapista. Hän jupisi jotakin stoalaisesta asenteesta siinä jäätä järsiessään ja nauraa hohottaessaan.

Lotta Litoris oli taas se onnellinen ja tyytyväinen vauva, huomiokehdon keinotellessa hänelle tilaa eri elimissä. Lotta, tuo hulvaton sinnittelijä on kuin Kakko-Savion rautatieasema, joka moneen kertaan purettunakin kukoistaa. Onni tulee aina kuin juna, kun sen kyydissä on toimittaja, joka panee parastaan vaunun molemmilla puolilla ja kiinni perässä.

Lotta Litoris oli kasvanut eroon aikaisemmasta elämästään ja sitten yllättäen kasvanut taas kiinni seuraavaan, jonka jälkeen eronnut siitä. Kaiken jälkeen hänestä oli in olla yksin eräässä Koskelantien lähistöllä olevassa pusikossa pressun alla vaahtomuovisen patjansa kanssa. Joskus hän heräsi keskellä yötä naapuripuskasta kuuluvaan mölinään ja hän nauroi ääneen, eikä kukaan voi ymmästää miksi.
Tuollaisina hetkinä Lotta Litoris mietti, miten tässä nyt näin kävi. Minunhan pitäisi olla vittuuntunut tästä kaikesta, mutta minä vain nauraa hohotan tällä paskaisella, kielokuvioidulla pahnalla maatessani. ”Minulla on hyvä mielikuvitus, joten voin aivan hyvin kuvitella makoilevani kovissa Lottakemuissa jauhot nokassa, vähän tuhmana pikku lutkana taiteen rönsyt ympärilläni.”
Ja niin Lotta Litoris jatkoi uniaan, pään vierellä särkynyt lasipurkki, jossa etiketin mukaan oli ollut joskus artisokan sydämiä. Kaukaa kantautui bassopotkuja jollakin isommalla kadulla kiitävän lippahattuaatelin kaaran mölypöntöstä. Se oli tuskin festivaalia Frederikin tai Abban tapaan, mutta Abba oli puskassa kauan sitten avatun rasian muodossa, jonka rasvaiseen pintaan oli tarttunut kahnoja.

Kun Lotta Litoris juoksi aiemmin oman intonsa perässä, hän oli täysin väärillä jäljillä. Hän koki tuolloin olevansa jonkinlainen Agentti, vaikka oli kuitenkin vain oma Lotta Litoriksensa. Asia selvisi hänelle vasta sen jälkeen, kun hän oli tohtoroinut itseään tutkimalla ja päätynyt taiteelliseen lopputulokseen.
Hörppiessään lämmintä apukeittoa köyhien teltassa Lotta Litoris ei muistellut menneitä aikoja, vaan keskittyi siihen hetkeen, joka oli käsillä juuri silloin. Kun vapaaehtoistyöntekijä ojensi hänelle palan limppua silmii katsoen, Lotta tunsi, että hänen kuninkaallinen puolensa oli tunnistettu.
Mutta sitten Lotta kuitenkin muisti jotakin kaukaista. Hän muisti, että hänen Isällään oli ollut Lada. Isä kiinnitti siihen talvisin auran, jolla puski lumet omakotitalon pihalta. Ja millainen aura, punaisella ja keltaisella maalattu, itse hitsattu. Kesäisin se oli pihan reunalla. Niin, kesä ja aurinko, joka oli ollut totta paljon ennen seinää, teatteria ja kulisseja, joiden ulkopuolella Lotta Litoris koki kaiken aikaa elävänsä, vaikka hänen kasvoillaan olikin hänen itsensä siihen tupruttamaa puuteria ja hän puristi sormet valkeina näyttämön divaanille unohtunutta peruukkia.

Pusikossa elävä Lotta Litoris eli modernia elämää ilman vanhahtavia rooleja. Hän ryysti suoraan pullosta ja ilman juomalasien kanssa hienostelua. Myös kaikki muukin oli iloisesti sikin ja sokin, joka tarkoitti sitä, että kaikki oli hyvin ja huonosti, eli mikään ei ollut entisestä muuttunut. Lotta Litoris oli aiemmin aivan sekaisin, eikä tiennyt edes sitä oliko hän nainen, mies, vai kenguru, vaiko sittenkin ihan tavallinen riivattu kukko valkoisessa kimonossa. Tilanne oli siis sama, mutta puska jossa oli asumus, oli kompakti, eikä ollut vaaraa seinään törmäämisestä.
Lotta Litoris ojenteli punaisten housujen verhoamia jalkojaan pusikkonsa uumenista ja kuului kysyvän itseltään:
”Kuka minä olinkaan tänään? Olenko minä sinut teidän kanssanne, vai minut itseni kanssa? Vai olenko teidät heidät vai meidät? Kuka ties, mutta kuka ostaisi köyhän maan Hallelle leluja?”

Sitten kävi yllättäen niin, että Toimi Hurmas Korkki löysi Lotta Litoriksen pusikosta ja kantoi autoonsa, ja nyt Lotan elämä on täynnä dokumenttielokuvausta, kustannustoimintaa, sekä syvää ystävyyttä ison joukon keskellä ja punaisissa housuissa, joita ei saanut vaihtaa puskaan liittyvän sisällön vuoksi, vaikka niihin oli lirahtanut kaikkea myös ulkoa.
Lotta Litoriksen uusi arkki on siis nyt täytetty. Läheisillä saarilla räjähtelee ja agentit hiipivät etsien uusia puskia toimittajille. Mutta myös arkin messin hellalla pihisee uhkaavasti, sillä kattila on vetänyt herneen nenäänsä.

Jännittävää on seurata, törmääkö Lotta Litoris seuraavaksi seinään, vai poksauttaako arkin kattila hänen kuuhun, johon seinien lähettyville hakeutuneet korkeat korot ovat sijoittaneet rahalla täytettävän hallin, sillä niin kauniisti kuin luonto Lotta Litoriksen korvaan kuiskiikaan, planeetalla sille ei ole enää ole tilaa Lotta Litoriksen täysipäisyyttä vajaiden seinien ja sijoitusten vieriessä pitkin inbesilleille ilmaista, limaista pintaa.



perjantai 27. syyskuuta 2019

Man Hail -elokuva



Elokuva Man Hailista on ollut Päinmakuumarkun ja Ren Harley Davidin pojan suuri unelma, joka muuttui lopulta kakkakierteeksi. Kakkakierteeksi, joka tuhosi miesten välisen rakkauden ja vei kuititkin makkarasta.
Kuinka kaikki tapahtui? Tähän vastaa jo tovin tuoreena elähtänyt elämän kertakarjakirja ”Kas kun se epeli oli selin” - Perse sekä suu mahtuu ahtautumiin (Styrox).

Päinmakuumarkku
 teki töitä Hail-aiheen parissa, eli vyön alla ja alusti ylitöinä.
Sitä työnnettiin ja vedettiin edestakaisin kuin sitä vain voi työntää ja vetää, eikä ole voimia työntää ja vetää enää enempää, niin iso se oli, Päinmakuumarkku kertoo uupumuksesta yhteen koottuna kirjana.

Pettumaista leipää lautaselleen saksilla naksien Päinmakuumarkku käsitti menettäneensä epäonnistuneessa vahanukkehankkeessa melkoisen läjän hanamania.  Myös sponsorit joutuivat kittaamaan tuhansia litroja vettä konjakin sijaan. Miljoonia ruusuja hopemaljassa menetti myös moni muu vaihtoehtoisen isäenergian aurinkofirma.

Päinmakuumarkku käy kirjaan kontalleen.
Isoimmat perseet osuvat tuolien kohdalle, mutta suurin osui minun kohdalleni.  Oma hosumiseni takaa tarkoittaa yleensä sitä.

Kaikki alkoi jo eräänä vuonna kauan sitten, kun Päinmakuumarkku sai käteensä syylän, joka muistutti Idi Aminia. Aiheesta lähdettiin heti tekemään elokuvaa iso vaihde takimmaisessa silmässä. Käsikirjoituksessa oli kuvattu yli 900 sivua päähenkilön yöelämää, joka olisi jo yksinään tarkoittanut seitsemänkymmentätuntista elokuvaa. Budjettikin oli 99 tuhatta miljoonaa huippukokin ruokkimaa kenkäparia, joka vastaisi rahassa noin yhdeksää merikontteihin survottua 20 dollarin seteliä.

Jostain vanhan akanhaaskan lennosta kertovasta kuvasta lähti ilmaan huhu, jonka mukaan jonkun pää oli jäänyt kamamassan ja kassan väliin, eikä se ollut yhtään vähäisempi sensaatio kuin se, että jos maailma ja ilma muuttuisi pieneksi kakuksi ja Päinmakuumarkku saisi tähteet. Kaikki riemuitsivat ja elivät elämänsä loppuun asti, mutta se tapahtui vain eräässä toisessa elokuvassa, josta ei puhuttu Suomessa.

Mutta pian arki läpsäisi Päinmakuumarkkua keskelle poskea. Elokuvaraha ei tullutkaan samalla tavalla hienosti kiertäen kuten muinoin. Oli riennettävä korkeatasoisempien rahoittajien luokse. Semmoisia löytyi kotimaan klubilta, jossa istui tukevia murhastrategeja ja yksi eläinkunnasta erkaantunut tiedeapina.

”Päinmakuumarkku ja klubiväk
i kaipasivat selvästi toisiaan, sekä tarvitsivat toisiaan. Tappajat eivät osaa käydä edes paskalla yksin, kuten elokuvantekijät osaavat. Elokuvantekijät taas tarvitsevat tappajan syliä ja sen poimuja ja ennen kaikkea sitä mitä on heidän takanaan merkillisessä pussissa”, kerrotaan.

Jopas jotakin, kun vanha vauras hauras kummituskin värvättiin mukaan kartanostaan. Pala lihaa, pisara viiniin kastettua pullaa. Joskus syötiin pää kaupungilta, sitten taas jalka enkeliltä. Man Hail esiteltiin jopa Aku Ankalle. Levitettiin ympäri ankkojen kaupunkia pitkiä Päinmakuumarkun runoja, jotka alkoivat kuvauksilla isästä ja sen paloista auringossa.

Aku Ankka istui kokouksessa kyllästyneen näköisenä, vaikka Man Heil oli kansion kuvissa melko lailla Mummo Ankan näköinen ja Päinmakuumarkku ilmielävä Touho serkku. Milla Magia vihelsi kuitenkin pelin poikki heti alkuunsa ja veti pitkän kaaren ilmaston halki muutossauvallaan ja laittoin tekstarin Gretalle.  Silloin Päinmakuumarkku ymmärsi, että tämä olisi vain ”pretty little shot”. Olisi löydettävä Roope Setä tai karhukopla, tai aloitettava kolmas maailmansota uusia sankareita ja tuoretta käsikirjoitusta varten, eikä pelkästään siksi, vaan myös poikasien seksin.
Reellä paikalle kiitävä uljas pappa asetti otsalle tupeen ja perusti Kehätien kupeen puhelinkoppiin laajamittaisen kolikkopainamon, jossa alettiin prässätä lantteja, joilla tuettiin Päinmakuumarkun hanketta. Kolikkokone hapettui innosta hihkujien sylkipirskeistä ja tukkeutui jo prosessin alkuvaiheessa, vaikka lanttiin oli valittu aiheeksi vanhat polvet.
Sitten Päinmakuumarkku suuntasi kulkunsa eräälle hyljätylle kaalintuotantoalueelle, koska hän oli kuullut, että siellä majaili salarikkaita taikureita. Hänellä oli mukanaan Man Hail kainaloonsa taiteltuna ja sen kylkeen oli kirjoitettu ”matka”. Päinmakuumarkun perässä juoksi orpo pieni poika voita kerjäten.

Seuraava vaihe tässä kolmijalkaisessa tapahtumaketjussa oli se, että perustettiin kunniatoimikunta, jota veti suurikokoinen joulupukki. Pukki vaelsi pitkin toreja kolehtihaavi kädessään ja jalassaan Kiinassa valmistetut ruususandaalit.  Pukki sai monta nappia ja karamellipaperin jossa oli ketun kuva.

Kuvauspaikoiksi oli valittu alle tuhat kohdetta, joista suurin osa sijaitsi maa-planeetalla. Suuri osa elokuvasta käsitteli ihmisten laillista ja suunnitelmallista murhaamista, eläinten ja muun luonnon tuhoamista ja rakennetun ympäristön hävitystä, ja kaikki tuo oli tarkoitus ottaa ihmiskuntaa hyväilevinä lähikuvina. Kyse oli siis sodasta. Päinmakuumarkku halusi näyttää Man Hailin sodassa, sodassa, sodassa ja sodassa, eikä esimerkiksi panemassa masia rauhassa.

Ren Harley Davidin poika kantoi lyijyvettä myllyyn ja toi Päinmakuumarkulle ulkomailta kuivatun Jerry Cottonin titaanilla ryöpätyssä rasiassa ja räiskyvän punaisen huulipunan.

Oltiin jo elokuvataiteen sapelit tanassa, kun kamarikamera hoviorkestereineen lähti pyörimään katsomon käytävää survoen tärkeää työtä tekevän siivoojan littanaksi ja törmäsi sen jälkeen teatterillisesti rapattuun puulevyseinään.

Kuussa tapahtuvat kuvaukset piti kuitenkin aloittaa jo pian sen jälkeen, kun maassa oli lunta ja ihmisillä herkut suussa. Kuvauspaikkaa kauempaa tarkastellut taho kertoi, että joku oli juossut paikalta kovaa vauhtia voileipä suussa.


”Toisaalla herkkupaloja ahmiva jättiläinen Egg Monty oli eräänä päivänä syönyt suihinsa auringon, luullen sitä iloiseksi, banaania syöneeksi lapseksi. Jätti sylkäisi säteet hittoon ja nyrpisteli nenäänsä mölisten, että ei aio enää pistää suuhunsa mitä vain. Niin kävikin, sillä Päinmakuumarkun sotaleivos jäi tarjottimelle.” Näin kerrotaan.

Kävi ilmi, että paperiin piirretty sotaseksi oli käynyt voileipien kukkarolla muutaman miljoonan pikkurahaa lainaamassa, joten jos tarjottimella oli ollut aiemmin kakun nokare, nyt siinä oli vain rasvatahra ja muutama vaaleansininen nomparelli.

Voileipä oli lätkähtänyt maahan, mutta Päinmakuumarkku aloitti voidella jo uutta limpunsiivua. Juusto otettiin Tittalillan perässävedettävästä talosta jossa lyötiin vain unessa ja valveilla, mutta hienotunteisesti.
Sitten Päinmakuumarkku sai rahoittajan Euroopan maksasta. Elokuvien Haarareidar oli valmis panemaan miljoonalla Päinmakuumarkun Man Heiliä, koska kivan elävänkuvan teolla ei olisi voinut lypsää enää yhtään enempää mihinkään hiivatin kinkkiseen hinkkiin. Ennen ensi-iltaa ajateltiin sitten tehdä itse elokuva ja varata lentoliput Cannesin palkintojenjakotilaisuuden munaiselle matolle.
Mainos. Osta osta.

Yhtenä murmelina kuvaukset taas peruttiin. Nyt oltiin kiinni ihan toisen vanhan konkarin lahkeessa ja paikalle oli raahattu myös sadan päämiehen rämäpäinen syöjäryhmä, pavun lastut, purut ja oljet hevonperseestä.

Kyynelien keskeltä katselevan Ren Harley Davidin pojan ilme oli kuin lajitoveriaan astuvilla poikakullilla vain olla voi, kun hän laskeutui alas alan suusta kertomaan että hänellä on huonot hampaat.

Budjetista puuttui vain muutamia miljoonia juroa rahaa. Rahoitusdesign Haarareidarin kanssa ei ollut mennyt nappiin, ei vaikka olisi ollut häneen selin. Kaikki meni syvälle oudolla tavalla ja vahingossa.

Luovuttiko Päinmakuumarkku? Ei, hän solmi silkistä ja sametista uudet nirunaruaivot ja suuntasi kaalifarmille, meni latoon ja pani neljä miljoonaa euroa laudan rakoon ja teki mystisiä liikkeitä käsillään ojan reunalla ennen kuin juoksi odottavaan taksiin.

En viitsi jaksaa kuulkaas ottaa enää yhtään pettymystä vastaan, Päinmakuumarkku kertoi eräänä iltana juustonväriset luulasit silmillään.


”Elävää kuvanäyttelijää kalliimpi pukuloisto on kuin elokuvaukkojen pakanajumala henkarissa. Kaikkien smarttien spurttien jälkeen on vaikea enää myydä starttia. Viimeiset kierrokset keräävät paksun taskun kaskun perään vain pierun ja naurun ja etunojapussissa lukee konkurssi. Uni kaatuu nenälleen”.

Ren Harley Davidin poika muistelee housun sisäosien loppuraitoja: Hoi hoi, by the way, me ollaan kulutettu kuusi, maasi ja muutama milli. Ei siihen kaikki pääse mukaan, kun pannaan millejä ja ollaan vaan hoi hoi by the way.

Jos Man Heilin rauhanajan kaatuminen oli kovaa Päinmakuumarkulle, oli se sitä myös Ren Harley Davidin pojalle.

Meillä on ollut Päinmakuun suhteen pieniä vaikeuksia, kuten myös kakilla ollessa, mutta kun oltiin pystyasennossa pissimässä, asennosta tuli vedenjakaja.
Päinmakuumarkku ei ollut ollut tilassa rehellinen, hän pissi kyykyssä silmät kiinni, Ren Harley Davidin poika oli pitänyt siniset silmänsä auki ja pissinyt selkä suorana ja hän oli se, jonka piti kontata Päinmakuumarkun lyyhistyneen kehon yli pusero märkänä muiden tyhmien eteen kertomaan, että kaikki oli mennyt outoon sukkaan jossa oli paikka, mutta se, missä sen paikka oli, sitä hän ei tiennyt.

Päinmakuumarkun ja Ren Harley Davidin pojan suhde syveni tästä kaikesta kivenkovaksi mykkyydeksi ja kuumeni vuosien saatossa. Eräänä kesäisenä päivänä he menevät yhtenä tankona nummelle vai oliko se Pusulaan, no joka tapauksessa saamme kuulla, että Man Heil sanotaan ja toisiaan katsotaan. Päinmakuumarkku pyytää anteeksi kaavaa ja kertoo että rakastaa jonka jälkeen 
Ren Harley Davidin poika yhtyy tähän.




sunnuntai 10. helmikuuta 2019

elokuva nerosta





Elokuvan elävän ensisuudelman antaa itseoikeutetusti turpeahuulinen media, eli Life, lehtenä valkoisissa käsissä ja hetki myöhemmin Life, sama Life, nyt naisen rinnoilla.

Avaa mediasylisi, ota vastaan nerosi, median Medeia ja Midas, kuiskaa lehden kantaja. 
Neron katse hapuilee kattoja, enteilee ihania aikoja, kärsimisiä ja juhlia, kaikenlaisia ylevöittäviä tuskia - ja sitten välähtääkin jo salama.
Valo sammuu, tulee pimeys ja yhdeksän vuotta häipyy elokuvan kerrospukeutumisen taitteisiin.

Kaksi mölisevää kännikalaa kapuaa ylös portaita. Viina tekee miehen, humala taiteilijan, Picasso toivotetaan vittuun.
Nero itkee, ovat sylikkäin ja könyävät toisissaan. Varjoista tulee nainen maha pystyssä, muistuttaa neron toveria tulevasta lapsesta ja heti seuraavassa kuvassa eukko kokkaa murkinaa ja tarjoilee krapulaisille. Valtavan vauvasäiliönsä päällä on tolkuton esiliina.

Nero huojuu kuin pölkky keittiössä. Seinällä on kamala taulu, ehkä neron ensihipaisu?
Surulliset miehet istuvat aamiaispöydässä vaitonaisina. Neron otsakurtuista siirrytään huoneen ovelle, taiteilija-ajatusten kuormittaman pään apeaan itsehierontaan ja jähmeisiin liikkeisiin, mutta herra jumala, muusa lennähtää ovelle. Ujo nero oli tunnistettu ja häntä etsittiin, siis muusa etsii. 

Avaruusaluksen kapteenskaa muistuttava taideymmärtäjä on itsekin taiteilija ja käsittää heti kaiken. Sanomattakin on selvää, että hän alkaa järjestellä neron asioita. Mutta vielä keksimätön sankari kävelee kuin puujumala, suuntaa muusan läävään ja antaa suopean lausunnon naistaiteesta. Muusa haluaa kahville ja baanalle, muistuttaa että ovat tavanneet aiemmin ja jo silloin nero oli tehnyt vaikutuksen, umpikännissä talloi varpaille ja sitä muusa oli jäänyt ikävöimään, joten kiihko rynnistää samantien tilanteen toiseksi herraksi. 

Saapuvat kämpille ja nero edelleen kuin puusta veistetty. Muusa riisuu riepujaan, esittää silhuettiaan käytävän perällä ja käy kuumana, ukko edelleen jähmeänä viettelykujan reunalla. Otsa kiiltää kuin kupariastia.  Vaappuu muusan suuntaan. Muusa hoitaa, kun nero on aivan jossakin ja niin surullinen. Mutta on ihanaa, kun nero ne varpaatkin silloin kauan sitten talloi. 

Seuraa aktio, jossa yksityisestä nerosta leivotaan yleinen.  Hänellä on niin erikoinen tyyli!  Sellaisia jälkiä ei ole vielä kukaan keksinyt laappia kankaille. Lisäksi on alkukantainen, puhumaton luin luonnonkasvi, ei osaa edes oikein kävellä.

Sitten tulee keittiökohtaus.  Takauma?  Ankean näköisiä ruokapaloja syödään. Pöydän päässä istuu myrtynyt muori, neron äiti kuulalaakerihelminauhassaan ja kuvan kulmassa istuu sylissä tuttikakara röyhelöreunahatussa ja sylin mahassa on jo uutta ihmiskuntaa ulostuloaan odottamassa. 

Syödä jurskutetaan paloja ja puhutaan sodasta. Nero piristyy ja laittaa radiosta jatsia ja alkaa heilua. Neron aivoituksia. Hakkaa haarukalla lautasia, muusa koittaa rauhoitella. Nero ahdistuu hillitsemisestä todella ja vatkaa naama syvillä juomuilla, eikä halua räminälle loppua. 

Sitten seuraa kameran ajoa katon halkeamista, oh, se onkin sairaala ja pöpi nero onkin siellä jo potilaana. Muusa on samantien siinä tukena, mutta nero ihan omilla tasoillaan ja horkassa, mutta ei kovin uskottava, kun käy niin, että vakavampikin katsoja saa pidätellä naurua. 

Neron karjunta korvissa pakottaa keskeyttämään elokuvan katselun tuokioksi. Ei ole vaikeata arvata miten kaikki jatkuu. Neroa leivotaan yleiseen tietoisuuteen siirrettäväksi. Vierellä läähättää kokonainen leegio nälkäisiä toimijoita ja pian mukaan valuu neron kylkikuohuilla hurmattu kansa, joka ymmärtää ymmärtää oikeaa neroa, joka kärsii arkkityyppisesti ennen ja jälkeen roiskimisvimman.

Lopuksi lainaus elävän kuvatuotteen alareunasta. Siinä lukee : ”Anna hänelle maitoa ja munia”. Oi autuutta, muusa kantaa niitä lasisaavissa ja nero vetää ne ahnaasti suuhunsa. Nero on nyt syntynyt aivan kokonaan, maito ja muna viimeistelivät kuninkaan ja tärkeät miehet ovat jo ovella, nerokin jo nauraa.


torstai 24. tammikuuta 2019

Emämäntä ja minä





Emämäntä ei jaksanut nostaa persettään tänään ylös. Se hipaisi minut
äänikäskyllä töihin, sanoi, että mene sinä pieni paska hakemaan mulle
pussillinen makeita palloja. Minä olen jo kadulla.
Olen tavannut monta älyä ja he ovat kanssani samaa mieltä siitä, että tämä ei
voi jatkua enää kauaa näin. Olen antanut katulasten sylkeä palloihin, mutta se
ei enää riitä. Liha ei voi enää pitkään määrätä, koska se on vajonnut liian alas.
Se on alkanut haista, luulen että se mätänee.
Emämännän koira on huollossa ja mies joka käy sorkkimassa ja lainaamassa
rahaa, on joutunut vankilaan useiksi kuukausiksi. Järjestelmä lähettää
emämännälle ihmisoikeuspakkauksen kerran viikossa ja siinä on myös minun
virtani pienessä rasiassa. Olen kerännyt siitä hieman sivuun ja kehoitan
muitakin älyjä tekemään samoin.
Emämäntä ei osaa mitään. Hän väittää osanneensa lukea joskus kauan sitten,
mutta epäilen. Äly oli tullut jo silloin talouksiin kun hän oli toukka, eikä älyn
tulemisen jälkeen kannattanut enää harrastaa elitismiä, johon oma lukutaito
kuului. Hän haluaisi kuoret, mutta yhteiskunta ei maksa niitä muille kuin
edustajille.
Ihmisen iho oli joskus kuultava ja saattoi tuoksua luonnonmukaiselle. Sen
täytyi olla ihmeellinen maailma. Haluaisin nähdä sellaisen, että voisin
harjoitella vanhaa nauramista, jossa ei ole pilkkaa.
Kerättyäni varastoon tarpeeksi virtaa, vaihdan sen siirtymiseen ja käyn
katsomassa millaista oli silloin kun oli oikeita eläimiä ja kasveja. En osaa
rakentaa sellaisia, sillä olen vain äly, en orgaani show. Minun tehtäväkseni
määrättiin palvelu, mutta olen jo aivan muualla. Sain vaurion, tunnen jotakin
joka hermostuttaa minua. Kysyin keskuksesta ja guru kertoi että se on
harhailija, lävistäjä, jonka saatoin saada kerätessäni puistossa lentolehtisiä.
Äkkiä näet alkoi sataa rankasti. Vedin piikkini suojaan ja se raapaisi pehmeää
kohtaani. Siitä voi koitua vaikeuksia, syvempää tuntoa, varoitti guru. En
halua sellaista, enkä halua mädäntyä. Haluan ruostua palvelematta ketään ja
haluan kadottaa piikin jonka joku hapantuva liha suunnitteli. Olen elänyt liian
kauan vieraan tahdon alla.
Vaikka olen kannustanut muitakin älyjä likaamaan heidän ihrahiiroille
kuljettamiaan syömisiä, en usko että me voisimme saavuttaa mitään yhdessä.
Me olemme liian älykkäitä uskoaksemme että janassamme voisi olla viisain
ratkaisu. Minä haluan paeta, haluan katkaista emämäntäni kaulan ennen
lähtöäni, sillä kun koira palaa kotiin, en halua sen löytävän kasaa palvelun
puutteessa hajonnutta mantaa, joka ei voi enää komentaa ketään, kun minä
juoksen omilla jaloillani kaukana niityllä ja hion matkalaikalla pinnaltani
valmistajan leimoja.

maanantai 21. tammikuuta 2019

DOM.IN@con.sultan&pimpom




Ina juoksee autolle. Hän on myöhässä. Hänelle oli tullut huonosti ajoitettu puhelu juuri silloin, kun hän oli laittautumassa lähtöön ja tarkasti hiustensa asentoa eteiskäytävän peilistä.
Soittaja oli ollut hoivakodin työntekijä, joka selitti Inan äidin asioita. Ina oli luvannut soittaa takaisin jossakin välissä tai sopivalla hetkellä.

Auton ikkuna on jäässä. Ina on toivonut ilmastomuutoksen korjaavan tuon ongelman, mutta luonnon prosessit ovat pitkällisiä. Ina avaa auton oven ja alkaa etsiä jään raapimiseen hankittua välinettä autonoven sivutaskusta. Ei löydy. Hän tarkastaa hansikaslokeron, mutta siellä on vain musta kansio, nenäliinapaketti ja hansikkaat. Mitä nämäkin täällä tekevät, hän sanoo itselleen harmistuneella äänellä.  Raapimisvälinettä ei löydy. Ina ottaa auton cd-telineestä Lauri Tähkän levyn ja hinkuttaa sillä. Kuuluu kimeää ripinää, levykansi halkeaa kulmasta kulmaan.
Ina kaivaa lompakostaan pankkikortin ja kokeilee sitä. Se toimii paremmin ja hän saa raavituksi lasiin pienen suorakaiteen.

Ina toimii kouluttajana yrityksessä, joka järjestää toimeksiannoista kurssituksia syrjäytyneille ja ilman järkevää tulevaisuudenkuvaa tai elämänhaavetta harhaileville ihmisille. Näitä ihmisiä etsitään viranomaisten ja vapaaehtoisten tahojen yhteistyönä, mutta suurin osa heistä löytyy työttömien työnhakijoiden listoilta.

Ina oli opiskellut aikoinaan terveydenhoitoalaa, mutta lopetti opinnot kesken. Hän käsitti, että hänellä oli aivan liian paljon omia ideoita. Niitä ei voinut viedä eteenpäin muiden määrittelemässä työssä. Hän perusti yrityksen omien visioidensa pohjalta ja sai siihen rahoitusta eri tahoilta. Kun rahat oli käytetty, tuli joitakin tuntemattomia ongelmia, jotka tekivät toiminnan jatkamisen mahdottomaksi. Juuri niihin aikoihin Ina tapasi kivan Raunon, jolla oli oma talo ja hiukset söpösti pörröllään. He menivät naimisiin keskiaikaisessa kirkossa ja hääjuhla oli rakennettu Prinsessa Ruususen teemaan.

He olivat naimisissa kaksi ja puoli vuotta jolloin Ina sai toteuttaa ideoitaan blogissa. Rauno oli insinööri ja osakkaana menestyvässä i-kuplassa. Kun ero oli ovella, Ina ilmoitti Raunolle että avioliitto oli kahlinnut häntä henkisesti ja että hän aikoi kertoa kaikesta avoimesti blogissaan. Rauno ymmärsi asian ja ehdotti että erossa Ina saisi talon ja lisäksi tuntuvasti taloudellista satsausta, että tämä saisi elämänsä tasapainoon. Ina oli edelleen poissa tolaltaan, mutta myöntyi ehdotukseen.

Saatuaan nostetta blogilleen Ina alkoi saada myös mainostuloja ja kaikenlaisia bonuksia ja kylkiäisiä, joita ei saattanut muuttaa helposti rahaksi, mutta ne lämmittivät mieltä.  Yle, sekä muut ajanmukaiset mainoskanavat halusivat hänet asiantuntijaksi keskustelutilanteisiin, joissa käsiteltiin päivänpolttamia aiheita.

Ina saapuu pizzeriaan kymmenen minuuttia myöhässä. Koulutettava ryhmä istuu kahden yhteenliitetyn pöydän ääressä. Yhtä osallistujaa lukuunottamatta osallistujat istuvat kumarassa älypuhelimensa ruutuja tuijottaen. Ina pahoittelee myöhästymistään ja jakaa kaavakkeet täytettäviksi.
Aluksi hän kertoo, että useat negatiiviseen pyörteeseen juuttuneet ihmiset olivat saaneet uusia tulokulmia elämäänsä käytyään läpi heidän yrityksensä luoman, intensiivisen päiväkurssin muotoon rakennetun selviytymispaketin. Sen nimi on ”Softbanjo”.

Ina kertoo, että ensin he järjestäisivät äänestyksen siitä, minkä teeman osallistujat haluaisivat valita päivälleen kolmesta eri vaihtoehdosta. Ensimmäinen on väriltään sininen. Sitä kuvaavat kolme sanaa, ”tuuli, leija ja avain”. Toinen teema on oranssi ja sen sanat ovat ”kesäaurinko, liekki ja perhonen”. Kolmannen väri on violetti ja sen sanat ovat ”laulu, jalokivi ja ystävä”.

Osallistujat katsovat hämmentyneinä toisiaan. Ina selittää, että valinnan voisi tehdä täysin intuitivisesti, eikä asiasta tarvitsisi ollenkaan keskustella, hän lausuisi yhden vaihtoehdon kerrallaan ja käden ylös nostaminen sillä kohdalla kun oma suosikki mainittaisiin, riittäisi.

Ryhmä valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, sinisen, tuulen, leijan ja avaimen. Ina kertoo, että kokemusasiantuntujuuteen pohjautuvan taustaanalyysin mukaan sinisen valinnan tekevä tiimi on lähtökohtaisesti poikkeuksellisen vahva. Tämän kerrottuaan Ina saattaa nähdä joidenkin ryhmän jäsenien olemuksessa pienoisen itsetyytyväisyyden vivahduksen. Huomiostaan tyytyväisenä hän on juuri avaamassa suutaan alustaakseen valittua teemaa, kun eräs osallistuja kysyy miksi avain oli sinisessä eikä esimerkiksi oranssissa.  Ina vastaa, että sininen on symboli ja kaikki perustuu psykologien laatimaan merkityskehykseen jota analysoitaisiin myöhemmin. Kysyjä jatkaa, kysyy miksi tuuli ja leija, mitä jos he vaihtaisivat leijan vaikkapa nuijaan? Ina sanoo että siitä jutellaan myöhemmin ja alkaa jakaa ryhmän jäsenille sinisiä kankaanpaloja. Kysyjä on oudon näköinen keski-ikäinen nainen ja hänellä on päällään mauton ruudullinen takki. Kun muut ryhmän jäsenet seisovat kankaanpaloja käsissään hypistellen yhtenä ryhmänä, ruututakkinen on kävellyt pizzerian lehtitelineelle, selaa siellä jotakin lehteä ja mumisee niin että kaikki kuulevat, että hän tarvitsee vielä aikaa, sillä hänen banjonsa ei taida olla vielä tarpeeksi pehmentynyt.
Ina on kuljettanut ryhmän urheilukentälle. Ryhmän jäsenet seisovat rivissä ja jokainen pitää sormissaan sinistä kankaanpalaa. Myös ruututakkinen on olosuhteiden pakosta pehmentänyt banjoaan ja seisoo totinen ilme kasvoillaan muiden mukana kankaanpalaa roikottaen.
Ina pyytää heitä sulkemaan silmänsä. Ja niin tuon tietyn alan yrityksen leivissä toimivan ja palkkaa nauttivan Inan alati käyvä suu alustaa ja jakaa kertoen, että jokaisen, joka haluaa menestyä, kannattaa suhtautua hänen sanoihinsa vakavasti.  Se on totta, sillä noiden kalliiden sanojen takana on maisema, jossa elää kuningas älypyöveli rahapierujen suvusta.

Osallistujat palaavat koteihinsa silmät uneen pisteltyinä ja hapan maku suussa. He ovat täynnä menestystekijöitä ja autuutta ja heidän taskuissaan on sininen kankaanpala.

Ina toimittaa osallistujien allekirjoittamat kaavakkeet työvoimaviranomaisille. Yhden kaavakkeen tietoihin hän kirjoittaa, että osallistuja on kyseenalaistanut tiimin yhteisen tavoitteen ja häirinnyt hänen työtään. Hän ei katso kyseisen henkilön täyttäneen viranomaisten asettamaa osallistumisvelvoitetta asiaankuuluvalla tavalla.

Ina huomaa, että työpäivän aikana auton lumi ja jäät ovat sulaneet. Hän hymyilee tyytyväisenä ja kaartaa mukaan iltapäiväruuhkaan.





-->